Wiimein, monen hetken perästä he ehtivät rantaan. Harmio oli kohta valmis hakemaan. Kuono maassa hän karasi täyttä vauhtia metsä-polulle. Mutta Launi laski kuulumaan kimeän, tunkevan vihellyksen, niinkuin pyyn laulun, ja Harmio palasi riennolla takasin.
Mauno astui ratsastamaan ja Launi piti vaaria Harmion juoksusta. Kun se joutui näkymättömiin, niin hän sen taas vihelsi takasin, ja jos se ennätti niin kauvas, ettei vihellys kuulunut, niin hän hukasi palo-kärjen äänellä, jonka Harmin kuuli etäämmälle ja jota hän totteli yhtä paljon kuin vihellystäkin. He seurasivat penin johdatusta sekä käyden että juoksujalassa, aina miten polku myöden antoi.
Waan meidän on nämät jättäminen metsä-matkallensa ja jällen palaaminen Erä-pyhälle.
Peregrinus oli kansaa kehoittanut uhraamaan jumalillensa. Tämä ei juuri ollut soveliasta kansan mielen laadulle; mutta äskeiset vastahakoisuudet olivat muuttaneet heidän luontoansa. Wiha ja epäilys vallitsi heitä, niinkuin voitettua kansaa ainakin; eikä Peregrinus aivan väärin tuumaillut kun hän heissä alkoi yllyttää koston pyyntöä. Kerran sytytetty, oli se luultavasti heissä vaikuttava uutta rohkeutta, ja kukaties voiton voimaa. Ja heidän voitostansa, kenellä oli suurempi hyöty odottaminen kuin sillä joka heissä oli herättänyt rohkeuden ja heidän johdattanut voitolle?
Peregrinus oli siis tässä oikein tuumaillut. Hän oli ensinnä asettanut heidän näkyviinsä yhden niistä muukalais-sotamiehistä, jotka nykyjään oli Hämäläiset tappiolle lyöneet. Sigvard ilmestyi siis aivan hyvällä ajalla kosto-himon sytykkeeksi kokountuneelle kansalle.
Pian kuului heidän vihansa ääni yli ukon jyrinän.
Sigvardi oli uhrattava.
Tässä kohdassa onnistui siis Peregrinuksen tuumat.
Mutta ei Olavuksen ilmestyminenkään heidän vihaansa lauhduttanut; sillä hän oli heidän mielestänsä orjuuden saarnaaja, jota vastaan heidän oli hengellänsä ja verellänsä sotiminen. Heidän velvollisuutensa oli siis hänellekin kostaa, ja he päättivät hänenkin uhrata niille jumalille, joita hän oli tullut hävittämään.
Waan Aino?