Ennenkuin jatkamme tätä juttua, on sana virkattava Ainon nimestä. Se on karjalainen, niinkuin hän itsekin oli neito karjalasta. — Suloisin kaikista Kalevalan kuvaelmista on Joukahaisen sisar, se vieno ja ihana Aino, joka, havaittuansa olevan äitensä tahdon, että hän menisi vanhalle Wäinämöiselle emännäksi, niinkuin veljensä Joukahainen hänen oli luvannut, kävi itkein järven rantaan ja upposi uima-tielle. Se on siis alkuperäinen naisnimi siinä kansassa, joka on Kalevalan runoillut. Mutta länsi-Suomessa se on joutunut unhotuksiin itse kansassa, vaikka säätyväki on sitä antanut näinä viimeis vuosina tyttärilleen, ja heissä se kuuluu "Aina", tämän puolen murteen jälkeen. Emme voi kieltää "Ainan" kuuluvan somemmalta kuin "Ainon", vaikka meidän on täytynyt antaa karjalan tytölle oma nimensä. Kuitenkin saapi ken tahtoo lukea sen "Ainaksi" ehkä me tässä kertomuksessa loppuun asti sanomme "Aino."
Uhripaikalla oltiin nyt täydessä toimessa. Sigvard ja Olavus olivat ajetetut rauniolle. Rahvaan viha oli yltynyt niin ettei enää pelkkä miesten murha ollut heille kylliksi. Heitä piti myös kidutettaa ja tulella kärheettää. Luultavasti oliskin tämä julmuus käynyt päinsä, ellei ukkosen vaaru olis tuonut myötänsä rajun sateen, joka esti tulen viriämästä.
Tässä ei ole uskomista, että Peregrinus alun aikoi sallia Ainon murhan. Luultava on hänen vaan tahtoneen näyttää suurta valtaansa ja sillä peljättää neitoa. Waan hän oli laskenut irralle rahvaan vimman, ja sen irti laskija ei aina ole mies sitä hillitsemään.
Hän oli asettanut uhrien lukuun myös Ainon; rahvas katsoi sen hyväksi ja vaati hänen murhaansa kaikkein ensiksi.
Paras Hämäläisten joutsimiehistä määrättiin häntä ampumaan. Yön hämärässä ei häntä kukaan säälinyt; ja hän peittikin kasvonsa, vaan ei yksikään heistä olis ollut mies häntä läheltä murhaamaan, ei edes jumalainsakaan uhriksi. Sentähden hän oli kaukaa ammuttava.
Se määrätty Hämäläinen jännitti joutsensa, asetti nuolen, tähtäsi neitoa ja — hänen joutsensa painui maahan hervottomalta käsivarreltansa, jossa istui syvään tunkenut nuoli, minkä sulka vielä värisi. Jokainen oli sen kuullut vingahtavan ilmassa tullessansa, vaan ei kenkään tiennyt mistä se tuli.
Toinen joutsi-mies astui nyt esille. Se oli nuori Hämäläinen. Hän oijensi joutsensa; samassa leimahti taas salama ja valaisi tytön kasvot.
"Neitsy Maria!" huusi ampuja ja joutsi painui hänenkin kädestänsä. Hän oli yksi niistä, jotka aamulla olivat kuulleet Olavusta Kangasalan harjulla ja nähneet Ainon.
Mauno ja Launi olivat ehtineet paikalle. Harmio olis juosnut kansan joukkoon ja neidon luokse, vaan Launi pidätti hänen. He seisahtivat kaikin kolmin puiden varjoon, josta he näkemättä saivat itse nähdä mitä tapahtui. Samassa juuri se ensimäinen ampuja tähtäsi joutsellansa tyttöä. Launi laski nuolen joutsestansa hänen käsivarteensa ja vihelti takaisin Harmion, joka totuttuun tapaansa olis karannut sinne, mihin ammuttiin.
Mauno näki miten asiat olivat; hänen ei ollut muuta päättämistä kuin pelastaa Ainon tai hukkua hänen kanssansa.