Sen tähden hän ei myöskään viivytellyt, vaan ratsasti ylös kansan keskelle.
Peregrinus, etsiessään vankia uhriksi, oli kahdesti jättänyt Maunon rauhaan. Tässä näemme syyn. Hän oli viisas kyllä käsittämään että muutama sana jalolta Suomen sotilaalla voi kaikki hänen puheensa tehdä mitättömiksi. Hän pelkäsi siis näyttää itsensä Maunon rinnalla, ja olis kyllä sallinut hänen murhattaa jos olis tilaisuutta ollut; nähtyänsä hänen miehuutensa Kangasalan kannaksella, ei hän uskaltanut häntä koskettaa Sarsan sillalla; vaan estätti hänen joutumasta toverinsa apuun.
Maunon paikalle tultua, vaikeni rahvaan meteli.
"Te miehet Suomalaiset", sanoi hän kuuluvalla äänellä, "te olette petetyt, ja tämä on petturi."
Hän näytti Peregrinusta.
"Teidän jumalanne", jatkoi hän, "eivät vaadi teiltä ihmisuhria, eikä viattoman verta; jos tahdotte murhata, niin murhatkaa niitä, jotka ovat kuoleman ansainneet."
Peregrinus alkoi puhua, vaan Mauno ratsasti häntä lähemmäksi ja nosti miekkansa kärjellä kypärin hänen päästänsä.
"Katsokaat, hänellä on petturin-merkki pään laella."
Waan nyt Peregrinuksen liittolaiset aseutuivat johdattajansa ympärille.
Mauno läheni Sigvardia ja katkasi miekallansa hänen köytensä. Tämä ei ennen tuntenut olevansa vapaa, kun hän lähimmäiseltä Hämäläiseltä temmasi aseen ja oli taas valmis sitä käyttämään.