Se aseetoin Hämäläinen riensi Peregrinuksen puoleen, sai sieltä joutsen ja jännitti sen Maunoa kohden, vaan näkymätöin kaari lennätti taas vingahtavan nuolen, joka väristen seisahti hänen kaulaansa.
Nyt nousi ottelo. Peregrinuksen kumppanit tunkivat näitä kahta kohden; vaan taaskin vaikutti Maunon jalo käytös, ja hänen suora suomalainen puheensa, että yksi Hämäläinen toisensa perästä kävi hänen puolellensa.
Miehiä kaatui kummaltakin puolen. Sigvardi oli haavoitettu ja hänestä vuosi veri. Mauno oli hevosensa selässä vähemmässä vaarassa, mutta ei häneltä käynyt siinä niin vikkelään sotiminen, joten hän hyppäsi maahan ja asettui Sigvardin rinnalle. Tässä hän kaatoi miehen toisensa perään, ja voitto näkyi kallistuvan heidän puolellensa, kun eräs vihollinen tavoitti häntä väkevällä sivalluksella päähän. Miekallansa hän sen esti koskemasta päätänsä, vaan se sattui vasempaan olka-päähän ja teki syvän haavan. Mutta samassa taukosi tappelu. Peregrinuksen liittokunta hajosi. Hän itse oli kadonnut.
Peregrinus, nähdessänsä joukkonsa voitettavan, luikahti pois, vaan sieppasi Ainon mennessään, jota ei kukaan voinut estää, kun kaikkein kuulo ja näkö oli miesten taistelossa. Yksi oli kuitenkin estämässä, nimittäin Harmio, jonka Launi, nähdessänsä mitä oli tapahtuva, lähetti hätiin, johon hän itsekin riensi, mutta Peregrinuksella oli Sigvardin hevonen, jonka päälle hän astui, ja nyt hän lennäytti matkaansa, neito sylissä.
Lukia kenties on pitkäksynyt, kun häntä on isot aikoja pidetty sateessa ja ukkosen ilmassa. Tähän saamme muistuttaa, ettei meillä olekkaan tällä erää kerrottavaa herrain hovista ja ylimysten salista — ehkä kyllä luulemme ajan mittaan saavamme niistäkin jutella — vaan Suomen muinaisista erämaista, joissa olija sai luvan kestää kaikkia säitä ja tytyä tuuhevain puiden suojaan. Sen ohessa tapahtuvat tässä kerrotut pää-kohtaukset yhden puoli-yön kuluessa ja muutamassa hetkessä, ehkä niiden jutteleminen ja lukeminen on vetänyt isonkin ajan. Tässä on syy miksi vielä annamme muutaman hetken kestää samaa ilmaa.
Peregrinus oli paennut Erä-pyhältä ja vienyt Ainon mennessään. Mauno ei sitä kiivaudessaan heti paikalla havainnut, hän kun oli täydessä taistelossa.
Waan hän oli päättänyt raivata miekalla itsellensä tien ja saavuttaa Peregrinuksen, jota hän ei nyt enää aikonut säästää, kun hän sen vaan saisi teränsä eteen.
Hän siis taistellessaan loi usein silmänsä sinne, missä Peregrinus oli, mutta viimein hän ei sitä enää nähnyt, Hän katsahti ympärinsä, eikä havainnut Ainoakaan. Nyt hän herkesi tappelusta ja riensi hevoseensa. Hän ei suinkaan olis tiennyt minkä päin ratsastaa, mutta Launi oli häntä läsnä ja viittasi päin itään, ja sinne hän laski; vaan mitä siitä hyvää, kun tiheä metsä oli vastassa. Hän olisi mielellään lentänyt, vaan ei päässyt paikastaan, ehkä joka silmänräpäys oli kallis.
Mutta hänen hevosensa astui kuitenkin edelleen, ja eipä tiedä, miltei se vaan osaisi käydä toverinsa jälkiä. — Peregrinus oli ratsastanut Sigvardin hevosella…
Maunon täytyi antaa hevosensa etsiä polkua; itse hänellä oli sill'aikaa hyvä loma ajatella: