"Mitä, jos Aino suostuikin menemään Peregrinuksen kanssa, ilman pakkoa", mietti Mauno, "mikä oikeus sinulla on heitä vainota? Ei, ei, Ainon kädet olivat sidotut, hän oli uhrina… vaan ken menee takaukseen", jatkoi Mauno itseksensä, "että neito huolii sinun avustas…" Waan samassa muistui hänen mieleensä, mitä he olivat keskenänsä puhuneet Ainon kodissa, ja hän päätti poistaa kaikki epäilykset ja uskoa apunsa olevan neidolle toivotun. Hän koetti riennyttää hevosensa kulkua puiden välitse. Waan nytpä aukenikin metsä vähän — hevonen oli polulla ja alkoi kohta juoksun, ja tunnettuansa kannukset kyljissänsä, hän pian laski täydelle karulle.
Taas oli synkkä ukkosen vaaru keskellä taivaan lakea; sadetta tuli kaatamalla, joten yö-hämäräinen ilma oli ihan sinisenä. Waan ehtimiseen välähteli kirkas salama hämärän ja sateen lävitse ja isänen jyrisi kovasti.
Siitä ei Mauno kuitenkaan totellut, eikä hänen hevosensa; sekin riensi, mitä hänellä henkeä oli, niinkuin hän olis käsittänyt ratsastajansa tarkoituksen, ja pianpa saatiin Peregrinus näkyviin. Nytkös vasta ratsastus alkoi. Hevosten kengät iskivät tulta taivaan kilvassa.
Peregrinus, kun havaitsi vainojan jälissänsä, alkoi vaatia hevoselta viimeiset voimat; hän kannusti sen sivut verisiksi ja se kyllä riensi lentäin tietänsä; mutta vainoja läheni lähenemistään. Peregrinus kuuli sen hevosen huokuvan takanansa, ja pian sen kuuma henki lisäsi hänen omaa kuumuuttansa.
Aino oli hänen edessänsä ratsulla, ja Peregrinus piti käsivarrellansa neidon vyöteestä. Sen kädet olivat vielä sidotut.
"Meidän on nyt molempain kuolla", sanoi Peregrinus jäisellä äänellä.
Neito ylensi silmänsä taivasta kohden, mutta ei hän vastannut.
Salama leimahti.
Maunon hevonen oli jo melkein Peregrinuksen rinnalla.
"Laske neito", huusi Mauno, "ja minä päästän sinun vielä kerran."