Peregrinus kannusti hevostansa, ja vaikka väsynyt ja nääntymäisillänsä, se vielä tunsi niiden hirmuisen leikkauksen kyljissänsä ja karasi eteenpäin, jotta Mauno vähän jäi.
"Päästä neito!"
Peregrinus ylensi kättänsä; siinä välkkyi miekkainen, neitoa vasten. Waan nyt leimahti taas salama, niin kirkas ja häikäsevä, ettei Mauno enää nähnyt mitään ja samassa tärähti ukkonen, semmoinen että olis luullut maan halkeavan. Hänen hevosensa kompastui, vaan ei langennut; mutta se pysähtyi kuitenkin ja Mauno oli lähellä viskautua sen päitse maahan. Nyt hänen silmänsä näki.
Polulla makasi pitkänään Peregrinus — ja hevonen.
Salama oli kohdannut miekkaisen kärkeä, tunkenut läpi ja tappanut Peregrinuksen ja hevosen. Ainokin oli mennyt hengettömäksi, vaan hän oli ukkoselta koskematta.
* * * * *
Yön hirmut olivat kadonneet, sade ja ukkonen oli tauonnut, taivas oli selkeä ja aurinko nousi. Koko luonto hengitti uutta, raikasta ilmaa, johon valmukukkain ja mänty-ruohon suloinen löyhky sekauntui.
Erä-pyhälläkään ei enää ollut jätteitä yön tapauksista, paitsi uhri-paikka. Kansanjoukko oli hajonnut, ja ainoastaan Olavus nähtiin vielä; hän kantoi kiitos-uhria taivaan Luojalle siinä, missä pakanat olivat hänen aikoneet uhrata epä-jumalillensa. Olavus on siis ainoa, joka siinä on pitänyt jumalan palvelusta, paitsi linnut, jotka silloin hänen kilvallansa ja nytkin vielä joka auringon noustessa julistavat puiden latvoista Luojan kunniaa.
* * * * *
Muutamia viikkoja sen jälkeen oltiin taas Ainon kodissa. Siellä nähtiin sama väki kuin ennenkin. Isä, joka oli parantunut vammoistaan ja Aino, joka pohjan neidin tavalla: