Tunki takkini tulehen, Tuhkin purpuran tuherti: "Harmaja on orjan takki, Kulonkarva käskyläisen!"
Pieksi paljoinsa poloista, Mua muokkasi vasaroin: "Notkeaksi orjan niska, Sujuvaksi orjan selkä!"
Työnti tuimahan tekohon, Käski työhön kauheahan: Mene puita puremahan, Korven hongat kaatamahan, Heinät taittamaan heleät, Kukat katkomaan koreat, Kaikki siivin siukovaiset, Jaloin neljin juoksevaiset Terin tuimasti tuhoa; Myöskin mannun maammosesi Rinta raatele vakoihin! Tästä työstä kauheasta, Näistä pilloista pahoista Kaikki luodut kammoavi, Mua vaivaista vihaavi.
Mutta malta, häijy herra, Waro ilkeä isäntä! Itse orjoa opetit, Itse neuvoit ilkeäksi. — Kun ma raivohon rupean Yllyn vallan vimmaiseksi. Oman heimosi hävitän, Wiilen veljesi paloiksi, Sisaresi siipaleiksi, Sinun itsesi katalan Wirun sydänverissäsi Kylven keuhkosi kodassa. Siinä sitten pestyäni, Pestyäni puhtahaksi, Kiillän taasen kaunihina, Paistan purpuran punaisna Entistäi ehompanani.
Neidon lohdutus.
Muinoin houkka huokaelin, Wähätietoinen valitin, Koska kultani erosi, Armas läksi muille maille.
Nytp' en aiheetta apeudu, Suotta itkekään eneä, Keinon keksin tuskalleni, Mutkan murheelle osasin: Lähtiess' en luovukana Erotessakaan eroa!
Eron päivä kun tulevi, Sulho tielle suoriuvi, Merenrannalle menevi — Riennän rannalle minäkin: Siinä vielä viivyttelen Kovin kahlehin pitelen.
Kunpa pääsneekin käsistä, Pursin poies purjehtivi, Jokos jättää mun jälelle? Empä jää mä sittenkänä! Jalka jäänevi jälelle, Mutta silmät seuroavi Ulapan siniselille, Lakkipäille lainehille.
Kunpa kultani kadonnee, Etten hänt' erotakana, Silmini selitäkänä, Joko jättää mun jälelle? — Empä jää ma silloinkana, En jää silloin, enkä milloin, Enkä ilmoisna ikänä! Josko jääkin silmä-raiska, Taivon raukeaa rajoille, Ajatukseni ajelen, Työnnän mielein miettehiä, Ajan toivoni tuliset, Työnnän hehkuvat haluni! Ne ne parvessa pysyvi, Sulhoani seuroavi, Wäsymättä, uupumatta Hetkekskänä jättämättä, Waikka kulkis kaiket rannat, Waikka äärihin maailman!