Nyt hän oli tullut Suomeen, liittolaistensa asioille, vaikka hän samassa ajoi omia asioitansakin, nimittäin kaupan-tekoa.
Hänen seurassansa oli nuori neiti, se Klaus Götrikkisen tuttava.
Heinrich Rathsmannin huone oli yltäkylläisesti varustettu kaikkinaisella ravinnolla, jota S:t Nikolaus-veljekset nauttivat syöden ja juoden.
Waan jos luulemme heidän keskustelleen paljaista kaupan-asioista, niin erehdymme suuresti; he puhuivat enemmän valtio-asioista, nimittäin niistä, jotka koskivat Hansa-seuran hyötyä, ja heillä näkyi olevan yhtä elävä "kansallisuuden tunto" kuin ikänä nykyisen ajan valtio-sankareilla. He tiesivät nimittäin mikä heidän seurallensa kaupallensa oli tuova suurimmat edut.
He tiesivät miten se pitkällinen sota Ruotsin ja Wenäjän välillä oli heidän kaupallensa suureksi häiriöksi, niinkuin myös senaikainen kahden keisarin sota Saksanmaalla oli heidän seurallensa vahingollinen. Näistä kahdesta asiasta he puhuivat keskenänsä.
Päivä oli jo alentumassa linna-lahden taka, kun Klaus ratsasti kaupunkiin. Ehtoo-kello soi luostarissa. Hän ajoi sinne päin, vaan päätti seisahtaa vartiovuoren juurelle, johon hän jätti hevosensa, ja astui itse kukkulalle.
Joka nykyisiin aikoin tahtoo nähdä täyden kuvan Turun ulko-muodosta, astukoon samalle kukkulalle. Sieltä se näkyy kokonansa molemmin puolin Aura-jokea, vaan olkoon kunkin vallassa sanoa sen kauniiksi tai ei.
Silloin se myös näkyi sinne, vaan itse kaupunki ei miltään näyttänyt. Sitä vastaan kultasi laskeva aurinko linnan tornit ja huiput kiiltävillä paineilla.
Kansan-liike pitkin joki rantaa kuului ikäänkuin kaukaisten meren-aaltoin humina, vaan toisaalta kuului silloin tällöin luostari-kellon kumahdukset.
Ehtoo näytti Klauselle pyhimmältä, kuin päivän juhla oli ollutkaan. Hän oli aikonut ajaa asioita kaupungissa, vaan hän oli jo ratsastanut sen läpitse eikä hänen enää tehnytkään sinne mielensä. Erinomaiset pyhyyden tunteet, semmoiset jotka meissä ihmis-lapsissa eivät peräti sammu mailman turhissa menoissakaan, johdatti hänen askeleitansa sinne käsin, josta kello kuului. Klaus olikin vielä nuoruuden, melkein viattomuuden ijässä, ja hän oli äskein sanonut jäähyväiset kodollensa. Ei siis ihme ollutkaan jos hänen sydäntänsä paisutti.