Luostari-rakennukseen kuului myös vähäinen kappeli eli kirkko, johon kuka hyvänsä sai mennä rukoustansa tekemään. Se seisoi aina avoinna.
Klaus astui sisälle. Useita vaha-kynttilöitä paloi täälläkin alttarilla juhlan tähden; ne valaisivat kaunista neitsy Marian kuvaa, joka oli tauluun maalattuna alttarin ylä-puolella. Tännekin oli suitsutettu pyhää savua, ehkä kirkko ensi-katsannossa näytti ihan tyhjältä, ja tyhjä se olikin, paitsi että alttarin edessä nojausi polvillansa vaimonen henki.
Agnes Lichtenau.
Klaus seisahti ovelle, havaitessansa rukoilian alttarin juurella. Hänen ei sopinut nähdä sen kasvoja, ne kun olivat käännetyt neitseen kuvaa kohden, vaan kaikki aavistukset sanoivat hänelle, että se oli sama ilmestys, jonka hän kahdesti eläessänsä oli kohdannut ja joka hänen mieleensä oli tuonut niin erinomaisia liikunnoita.
Hänen ensimäinen päätöksensä oli käydä neidon luokse ja yhtyä hänen kanssansa anomaan pyhän äidin suosiota heille molemmille. Waan jalompi ajatus käski hänen jättämään rukoilevan neidon häiritsemättä. Ja sen hän olis tehnytkin ellei jotakin outoa olisi tapahtunut kirkossa, joka pakotti hänen seisahtamaan.
Hänen mielestänsä näkyi alttari-kuva peittyvän; kynttilät sen edessä sammuivat yksi toisensa perään; ainoastansa etäämmälle jäi niistä muutama vielä palamaan, ja niiden valo, yhdistyneenä sen vähän päivän valon kanssa, joka tunki maalattuin klasien läpitse voipi tuskin himmeästi näyttää mitä kirkossa tapahtui.
Neito näkyi peljästyvän, mutta ei hän kuitenkaan nousnut rukous-asemiltansa, vaan painoi kasvonsa alttaria vasten, joten hänen irtaimet hius-kihermänsä jättivät hänen kaulansa paljaaksi.
Se oli valkea, niinkuin — valkeus.
"O carissima filia", lausui syvä ääni, "sinä olet unhoittanut pyhän Marian; hän ei tahdo sinua kuulla."
Neito vavahti.