Hän istui kukkas-saran reunalla, Dominico -luostarin yrtti-maassa, Wartio-vuorella. Sama voimallinen käsi oli vielä hänen tukenansa; hän ei uskaltanut katsoa kenen. Mutta sen omistaja kuiskasi hänelle lohduttavia sanoja ja vannoi lupauksia ja uhkasi olla hänen kostajansa, ja se ääni oli hänelle tuttu; eikä hän voinut sulkea korviansa sen ääneltä, eikä riistää itseänsä sen kädestä.
Ne kaksi nuorta tekivät lupauksia toinen toisellensa, niinkuin usein tapahtuu. Jos semmoiset lupaukset aina täyttyisivät, niin eipä mitään puuttuisi ihmisten onnellisuudesta mailmassa, vaan niitä löytyy kohtauksia ja tapauksia ja kovaa onnea ja rikoksia. Niinpä muuttuupi usein ne ihanimmat tulevaisuuden kuvat, joita nuoruudessa maalataan, kärsimisen ja onnettomuuden tauluiksi eli raukeavat sumuun, ilmaan.
Neiti josta tässä on juteltu, oli Agnes Lichtenau. Hänen isänsä oli ollut vapasukuinen ritari ja oli kuollessansa jättänyt tavaransa ja ainoan tyttärensä erään ritarin huoleen, joka tahtoi yhdistää Agnesen, vastoin sen omaa tahtoa erään toisen ritarin kanssa, nimeltä Eberkopf. Agnes, jolla ei ollut ketään huolen-pitäjää, olis tietysti väkisin vaadittu myöntymään, vaan hän otti pakonsa Hansa-kauppiaan, Heinrich Rathsmannin tykö, joka muinaan hänen isänsä eläissä oli siltä saanut suojelusta, ja joka kiitollisuuden tunnosta taas otti vuorostansa suojellakseen hyväntekiänsä tytärtä, sillä tavoin että Agnes seurasi tyttären nimellä häntä matkoillansa.
Niihin aikoin pidettiin ahkerasti tutkinnoita niiden kanssa, joita luultiin vääräuskoisiksi, ja siinä oli jo kyllä syytä tuomioon, että joku tuli kanteen alaiseksi; ei häntä enää juuri mikään auttanut. Dominico -veljekset olivat paavilta saaneet kaiken tuomio-vallan näissä asioissa ja moni ihminen pääsi hengestänsä, vaan kirkko rikastui, sillä tuomittuin omaisuus tuli kirkon omaksi.
Merellä.
Klaus Götrikkinen oli aikomuksessa tarjota itsensä kuninkaan sota-palvelukseen, ja oli sentähden jättänyt kotonsa. Sotaa käytiinkin Itä-suomessa Novgorodia vastaan ja oli käyty jo monia kymmeniä vuosia. Hänen oli nyt valita josko hän tahtoi lähteä Karjalaan tai jäädä Turun varustus-väkeen. Mutta hän kamoksui sitä urostöiden puutetta, joka häntä kukaties kohtaisi Turussa, jota viholliset harvoin tulivat hätyyttämään. Hän toivoi saada ansaita kunniaa ja kuuluisaa nimeä, jota kaikki nuorukaiset toivovat, erinomattain sotaisina aikoina. Sentähden hänen teki mielensä Karjalaan, jossa hänen oli tilaisuus sotia ritarien tavalla ulkona, tappo-kedolla, eikä tarvinnut kätkeytyä muurien taka, niinkuin olis asia ollut Turussa. Hänen mieli-tekoonsa sinne oli vielä toinenkin syy. Nykyistä sotaa Karjalassa pidettiin oikeana pyhä-retkenä; Ruotsalaisissa oli herännyt into kääntämään Rooman uskoon ei ainoastaan Karjalaisia, vaan itse Wenäläisiäkin, jotka tunnustivat greikan oppia. Sepä into lähettikin pari kolme kymmentä vuotta sen jälkeen kuningas Maunon Neva-joelle, menettämään laivoja ja ihmisiä.
Klaus oli tehnyt päätöksensä jo ennen Turkuun tultuansa, ja hänen oli täällä ainoastaan toimittaminen itsellensä pääsy Karjalaan niillä aluksilla, joita usein lähetettiin Itä-suomeen, viemään väkeä ja sotatarpeita.
Ei sen päätöksen syy ollut siis se tieto, että Heinrich Rathsmann myös aikoi purjehtia itään käsin, jonka tiedon Klaus sai Agnesta puhutellessansa.
Päivää jälkeen tässä ennen juteltua tapausta kävi Klaus Götrikkinen S:t Nikolaus-veljesten taloon, jossa Saksan kauppiaat ja Heinrich Rathsmann pitivät majaansa. Hän aikoi puhutella viime-mainittua ja sopia hänen kanssansa matkasta samalla kauppalaivalla, koska ei kuninkaan aluksia löytynyt, itäänpäin kohdakkoon purjehtivia.
Mutta tultuansa majataloon, sai hän kuulla sen ikävän ja kumman sanoman, että Heinrich Rathsmann tyttäreneen oli tiessänsä.