Dominicoveljesten uhkaukset, joita Heinrich Rathsmannikin oli saanut kuulla, oli hänehen tuottanut sen aatoksen, että heidän oli Turusta joutumiseen purjehtiminen pois. Waan minne? Sitä ei kukaan Saksalaisista ilmoittanut hänelle, jota eivät tunteneet. Mutta heillä oli toinen alus valmiina piakkoon lähtemään Wiipuria kohden, ja he tarjosivat hänelle siinä tilaa, josta Klaus myöskin paikalla sopi heidän kanssansa.
Palattuansa linnaan, näki Klaus sen tornista laivan purjehtivan kaukana luotoin takana.
Se oli se, jossa Agnes ja hänen suojeliansa pakenivat Turusta.
Se joutui yhä etäämmälle ja etäämmälle, kunnes se viimein katosi näkyvistä.
Kolmen päivän perästä teki Klaus itse aluksella matkaa pois Turusta.
Se oli aamulla varhain siihen aikaan vuodesta, jolloin päivä on pisin ja yö lyhin.
Aurinko oli äskein noussut ja sen kanssa hento itätuuli, joka täytti purjeet ja saatti laivan vähitellen linnan sivutse ja Ruissalon sivutse ja niiden muiden luotoin, jotka ovat sioitettuina molemmin puolin Turun kulku-vettä.
Meren luonnossa on jotain viettelevää, ja suloista, sillekkin joka sitä alati kulkee, saati sille, jota sen aallot ensi kerran hyväilevät.
Hupaista on arvata, miten ihmiset ensin alkoivat merta kulkea. Mies vaelsi vuorimaita, aromaita, metsämaita. Kaikki oli hänelle tuttua, yhtäläistä. Ei hän mitään peljännyt, sillä hän voi taistella vihamiehen kanssa ja erämaan petoin kanssa, hän oli opettanut itse jalopeuran häntä pelkäämään.
Hän vaelsi ja vaelsi, ja etsi uusia, outoja, ennen ei nähtyjä esineitä.