Niin metsä viimein aukeni, ja hänen edessänsä oli taivas — ei taivas, vaan meri, ihana, avara meri, sininen kuin taivas.
Miestä vapistutti, ei pelko vaan joku outo tunto.
Hänen edessänsä leveni se lempeä, se kaunis, se liehakoitseva, se pettävä alku-aine, jonka pinta toisinaan on sileä ja tyven niinkuin ikuinen rauha, ja taas toisinaan vahtoava ja jyryävä hirmuisessa vihassa, uhaten niellä sen onnettoman, joka on rohjennut luottaa hänen kauniisen muotoonsa.
Sen vihaa ja uhkauksia ei mies kuitenkaan ikänä ole peljännyt. Mutta kun sen kansi on sileä ja kuvastaa taivaan tähdet, silloin se tuottaa mieleen kaikkein oudommat tunteet.
Waan ihmiset ovat sittekin uskaltaneet ruveta matkustelemaan sen aaltoilevalla selällä.
He alkoivat kulkunsa purtiloilla ja ruuhilla pitkin rantoja, nyt he ovat rakentaneet Leviathanin.
Klaus Götrikkinen oli ensi kerran meren kannella. Sen muoto ei nyt ollut erin vihainen eikä erin lempeä.
Wähäiset laineet kimaltelivat aamu-auringon säteissä, vaan nuorukaiselle se kuitenkin oli outoa ja ihmeellistä, se aava avaruus.
Ei se kuitenkaan yhdellä erällä ollut hänelle kokonaan avoinna. Matka kävi salmien läpitse ja luotoin sivutse, joissa tammet, jalavat ja pihlajat lehotti. Aluksen tie oli vähän sen luontoinen kuin tavallisella Suomen järvellä. Wasta etäämmällä näky-ala aukeni.
Klaus nojausi laivan partaalle, katsellen laineitten leikkiä. Hänen omat ajatuksensa lentelivät tuulen kanssa teitä tietämättömiä.