Waan pian hän heräsi unelmistansa, kun aluksen toisella puolen nousi tora ja kähinä. Siellä oli laivamiehet erään juutalais-raukan kimpussa, joka kauppalaukkunensa myös oli matkalla Turusta. Niihin aikoin luuli kuka hyvään saavansa kiduttaa sen onnettoman kansan hajonneita jäseniä, jotka kaupanteollansa eleskelivät joka maassa; ja joiden kukkaroissa oli maiden ja valtakuntain rahat silloin, niinkuin ne nytkin ovat.
"Sinä Judas Iskariot", pauhasi yksi merimies, "pidät hirmuisen parran, eikä sitä ole otettukaan lukuun, silloin kun sinulta makso määrättiin kulustas tässä laivassa. Maksa nyt senkin edestä."
Ja hän nypisti ukon partaa.
"Jos myrsky nousee tällä matkalla", lausui toinen, "niin aallot sen täyttävät, ja se painaa meidän jokaisen upposalle."
"Se on siis tervattava", huusi kolmas, "ettei hän läpäse."
Ja mies tarttui tahrimeen, tervataksensa ukon parran.
"Oh Abrahamin Jumala", huokasi ukko tuskissansa, "katso Israelia, hän asuu pakanain seassa, ja ei löydä lepoa, kaikki hänen vihollisensa pahasti menevät hänen kanssansa."
"Hän sanoo meitä pakanoiksi, se kirottu roikale", huusivat merimiehet, "annetaan hänelle kelpo kuritus."
He aikoivat käydä Israelin lapseen, mutta Klaus jouduttihe väliin. Laivuri oli yön valvottua mennyt kastariin levolle, ja epäiltävä oli miten hän koko riitaan olis sekaunut.
"Mitä teidän on hänestä?" kysyi Klaus, hiljaisesti, asettuen ukon eteen; "jättäkää hän rauhaan."