"Oh, Daniel!" huokasi vanha Simeon.
"Kuka se meidän maitosuu käskiämme on?" kysyi häjympi merimiehistä.
"Ei se koske sinua kuka minä olen", sanoi Klaus; "minä käsken ja sinä tottelet."
Miehet seisahtivat katselemaan näiden kahden riitaa. Heidän ei mielestänsä sopinut kaikin käydä yhden päälle joka uskalsi puolustaa itseänsä. Niin eriskummaiset ovat miesten tuumat kunnia-asioissa. Sitä he kaikin hätyyttivät, joka ei ollenkaan voinut itseänsä puolustaa, vaan sen päälle, joka uskalsi vastustaa heitä, eivät he yhtäaikaa kaikin kehdanneet käydä.
"Wai sinä käsket ja minä tottelen", ärjäsi se vihaisin merimiehistä, ja hän tavoitti nuorukaista suurella nyrkillään, vaan havaitsi itsensä aivan samassa hetkessä, yhdellä lyömällä, makaavan pitkänänsä laivan kannella.
"Oh David!" huokasi Israelitaa.
Luultava oli että merimiehen toverit nyt olisivat käyneet kostoon hänen puolestansa, mutta raakoja kuin he olivat, niin heillä kuitenkin oli sen verran jaloutta, että he katsoivat sen voitetun merimiehen yksinään syypääksi ja Klausen syyttömäksi. Heitä pakoitti myös nuorukaisen urhollisuus pitämään häntä kunniassa, joten he katsoivat toverinsa kovan onnen ansaituksi. Se taas puolestansa oli saanut tuntea Klausen käden, eikä häntä enää maittanut sen kovuutta toistamiseen koetella. Sovinto siis pian tehtiin sotivain välillä, ja vaikka merimiehet olisivat mielellänsä antaneet vanhan Simeonin maksaa heille sotakulunkia, niin eivät he enää kehdanneet, eivätkä juuri uskaltaneetkaan häntä kiusotella.
Rauha oli niinmuodon yleinen laivan kannella.
Ja rauhassa hyppeli itse laivakin myötä-hankatuulella laineitten yli, ja oli jo vähitellen kääntänyt keula-riukunsa lännestä etelää kohden.
Ilma oli ollut lämmin, ja aurinko oli jo useat viikot näyttänyt kasvattavan ja elähyttävän voimansa.