Hän käveli edes-takasin leiri-majassaan, ja puhutteli vanhaa herras-miestä tavallisessa sotapukumessa.
"Niin, mitäs luulet, Seifrid", kysyi keisari Ludovik, "onko meillä voiton toivoa, jos käymme otteloon Habsburien kanssa?"
"Woitto on Herran kädessä", vastasi hurskas Seifrid, "mutta, päättäen minun köyhällä järjelläni, ei olis voitosta epäileminen, ellei meitä puserreta kahdelta puolen."
"Niin minäkin luulen, kaiketi sentähden että minulla on halu saada lopun tälle kiistalle; vaan sinun, hyvä Schweppermann, minä annan johdattaa sotajoukkoni huomenna, jos tästä tappeluun mennään."
"Armollinen herra", vastasi Seifrid Schweppermann, "minä olen alhaisesta säädystä, ehkä olenkin ritari, mahtanevatko teidän suuri-sukuiset minua totella?"
"Totella?"
Tässä Ludovikin silmät säkenöivät, vaan ainoasti yhden räpäyksen; pian ne taas saivat entisen levollisen katsantonsa, ja hän sanoi:
"Minun velvollisuuteni on toimittaa niin että jokainen noudattaa minun sanani; katso siinä vaan, että sotaväki tulee siihen järjestykseen että meillä on toivo voitosta."
Tässä heidän keskustelonsa katkaistiin. Ulkona leirissä kuului outo rähinä ja nauru, joka läheni keisarin sotamajaa. Molemmat kävivät ulos majasta katsomaan, mikä ilo leirissä oli. Ja syytäpä siellä olikin nauruun, sillä yksi munkki, joka nähtävästi ei eläissänsä ennen ollut ratsastustaitoa koetellut, tuli nyt toussuttaen hevosen selässä, jonka juoksua sotamiehet jouduttivat miten taisivat lyömällä ja ruoskimalla, kunnes se tottumaton ja horjuva ratsastajaparka vihdoin putosi hevosesta kentälle, aivan keisarin eteen.
Ällistyneenä ei munkki ensin tiennyt mitä tehdä, vaan kun hän vähän tointui, niin hän sai kauhtanansa hiasta kirjoituksen, jonka hän kurotti keisarille.