Munkki, joka sen kirjoituksen kurotti keisarille, oli Fürstenfeldin luostarista. Weljekset mainitussa luostarissa olivat nimittäin ryöstäneet airuen, jonka herttua Leopold oli lähettänyt veljellensä Fredrikille kirjoituksella, joka ilmoitti että hän, Leopoldi, joukkonensa teki rientämällä tuloa, päästäksensä yhtymään veljensä kanssa. Luostarilaiset päättivät lähettää tämän sanoman, ei Fredrikille, jolle se oli aivottu, vaan Ludovikille, ja niin oli tämä munkki-parka tullut leiriin suureksi iloksi ja huviksi joutilaille miehille, jotka ihastuksella pitivät huolta siitä että hänen hevosensa pysyi täydessä juoksussa, kunnes hän viimein päästyänsä tuskalla ja vaivalla määränsä päähän, horjahti hevosestaan keisarin jalkain juureen.
Ludovik voi tuskin pitää vakaisen katsannon, nähdessään kaapu-miehen edessänsä pitkänään ja hengästyneenä. Waan hetken silmäiltyänsä kirjoitusta jonka munkki hänelle oli tarjonnut, muuttui hänen muotonsa kylläkin vakaiseksi, ja kääntyen Seifridin puoleen lausui hän:
"Arpa on heitetty, Leopold on tulossa; mutta ennenkuin hän ehtii, niin tällä kentällä on tappo tapahtunut; olkoon sitte sota-joukkoin Jumalan kädessä kenelle voitto, kenelle häviö. Ja nyt, Seifrid, riennä sinä järjestämään ja valmistamaan huomista juhlaa!"
Seifrid Schweppermann kumarti keisarille ja kävi täyttämään tärkeätä käskyä. Ludovik astui majaansa.
Klaus Götrikkinen oli myös äskein ilmestynyt tähän Ludovikin leiriin. Hän kuului Trierin arkkipispa Balduinin väestöön, jossa löytyi uljas ritarijoukko pohjais-Saksasta ja Rheini-joen tienoilta. Klaus oli yhtynyt näiden kanssa palkan edestä, niinkuin kaikki sekä ritarit että muutkin.
Se oli Syyskuun 28 päivää vastaan yöllä v. 1322.
Klaus mietti ensi kerran yötä tappo-päivän edellä. Tosin hän jo monesti oli saanut koetella miehuuttansa sekä kotona että muualla. Hän oli Satakunnan saloilla kaatanut metsän kultasen kuninkaan, ja matkansa täällä ulkona ei myöskään ollut niin rauhallinen että hän olis pääsnyt rohkeuttansa koettamatta. Waan kuitenkin oli semmoinen, kuin huomispäivä lupasi olla, hänelle aivan outo ja tuntematon. Hänen tapasikin puoli-yö hereellä; ei kuitenkaan miettivänä huomisen tapauksia, niinkuin olis sopinut luulla, vaan muisteleva nykyisin elettyjä aikoja.
Niitä olikin hänellä vasta nyt monesta ajasta loma miettiä yön äänettömyydessä.
Syys-tähdet pilkottivat taivaalla ja kuu vaelsi punaisena sen reunalla, väliäkuin puuttuisi häneltä voimia nousta korkeammalle katselemaan niitä lepääviä, joista tuhansia kenties tulevana yönä oli nukkunut ikuiseen uneen.
Klaus rötkötti tanterella, niinkuin kaikki hänen kumppaninsakin, täydessä sotapuvussa; hevosensa oli hän liekanut käsivarteensa. Se söi apettansa pääkontista samoin kuin toisetkin hevoset, ja heidän hammastensa karskutus kuului pitkin leiriä yön hiljaisuudessa, paitsi majain tykönä, joissa syömärien ja juomarien rähinä oli ylinnä.