Klaus katseli appavaa hevostansa, jonka hän oli saanut juutalaisen avulla. Hän muisti kuinka ukko kiitollisuudesta oli tarjonnut hänelle hevosen hinnan lahjaksi, vaan miten hän jouduttuansa ansiolle oli maksanut ne rahat takaisin, syystä ettei hän tahtonut ottaa mitään lahjaksi juutalaiselta.
Hänen johtui mieleensä käynti Lübeckissä ja miten Hansa-kauppiaat siellä olivat häntä suositelleet. Hän oli kohdannut Rathsmannin, joka niin ikään tuulen ja veden ajamana oli tullut sinne, ja hän katsahti taivasta kohden — siellä pilkottivat tähdet kirkkaammin hänen mielestänsä ja iskivät hänelle silmää — hän muisti Hansa-kauppiasten pidot, heidän verkavaatteiset huoneensa, heidän silkillä ja sametilla katetut istuimensa, heidän kultaiset maljansa ja hopeiset pöytäastiansa. Waan hänen oikea valveilla pitävä muisteensa oli neidon kuva, sen Agnes Lichtenau'n jonka hän taas oli tavannut Lübeckissä ja jolta hän oli saanut muisto-merkin, niinkuin silloin tapa oli nuorukaisten ja neitoin välillä, niiden jotka olivat luvanneet uskollisuuden toinen toisellensa.
Hänen mieleensä johtui sitte, kuinka hän taas oli erinnyt neidosta, ja miten sen oli ollut suru silmissä ja sydämessä, niinkuin hänenkin.
Ja nyt hän kulki aatoksissaan pitkin Rheini-jokea, ja hänen silmäinsä ohitse käyskeli viina-mäet ja hedelmäpihat, linnat ja kaupungit, sekä asutut että hävinneet. Monta juttua ja satua, niistä linnoista, joita hän oli kuullut kerrottavan, juoksi taas hänen muistonsa läpi.
Sitte hän otti uudestaan ollaksensa leikki-sodassa, torneri-kedolla, jossa ritarit ja vapasukuiset olivat pirstoneet keihäitänsä, ja syöksennelleet toisiansa hevosesta, ja jossa toverit olivat rikkoneet toverinsa raajoja.
Hän muisti niiden taisteliain joukossa yhden julman ritarin, jota hän kuuli nimitettävän Eberkopf.
Hän olis mielellään syösnyt sen miehen hevosesta ja vaikka halkaisnut siltä pään; mutta pahaksi onneksi häneltä vielä puuttui täysi ritarin arvo, jottei hän pääsnyt sen kanssa miekkasille. Tosin oli hänelle jo miehuutensa tähden tarjottu kultaisia kannuksia; vaan hän oli päättänyt odottaa kunnes hän ne ansaitsisi oikialla sota-kedolla, jotta hän niitä julkiaisi näyttää kotomaassansakin, johon hän usein tunsi kovan ikävän.
Ei hän kuitenkaan voinut jättää Eberkopfia vähän muistuttamatta, vaan lennähytti hevosessaan hänen rinnallensa ja näyttäin kädellänsä punaista nauha-ruusua, joka oli kiedottuna hänen kypärinsä sulkain tyveen, lausui hän; "Agnes Lichtenau!"
"Agnes Lichtenau", sanoi Eberkopf, ja nähden nauha-ruusun, ymmärsi hän kohta mikä nuorukaisen mielessä oli. Hän sieppasi heti miekkansa.
"Teidän on odottaminen", sanoi Klaus, "ellette tahdo näiden kanssa kilvan ratsastaa."