Hän näytti kannuksiansa, jotka hohtivat paljon enemmän hopialta kuin kullalta.
"Liemen-parta!" ärisi ritari ja heitti sota-sormikkaansa nuorukaiselle vihan-merkiksi.
Klaus teki samoin ja huusi:
"Me kohtaamme piakkoon toinen toisemme!"
"Tapahtukoon niin", vastasi ritari, "mutta se on sinun viimeinen päiväs."
Kaikki tämä muistui nyt hänen mieleensä yön hämärässä; hän koetti kädellänsä poveensa, ja otti sieltä sen sota-sormikkaan, jonka hän oli saanut vihan merkiksi; vaan hänen täytyi sen uudestaan kätkeä entiseen talteensa, kun hänen kannuksensa ei vieläkään olleet kullasta.
Sitte hänen aatoksensa viivähteli monessa muussa tapauksessa, vaan ne kaikki olivat hänen mielestänsä vähemmän arvoisia.
Tähtein valo kävi aina himmeämmäksi, kunnes ne viimein tykkänään sammuivat; uni oli, näet, painanut hänen silmänsä kiini. Hevosen karskutus kuului vielä hetken aikaa hänen korvissansa, mutta sekin taukosi, ja pian ilmoitti tasainen hengen-veto, että nuorukainen oli unien hienoissa helmoissa unhottanut sekä eiliset että huomiset päivät.
Joka ajallansa on ollut eri tapansa sodan käynnissäkin. Tosin on sodan päätarkoituksena aina ollut tappaa miehiä jota enemmän sitä parempi; vaan tappamisen keinot ja välikappaleet ovat olleet vaihettelevaiset. Nyt annetaan kanuunain ja kiväärien lakaista etäältä lakeus puhtaaksi; 14:a vuosisadalla täytyi miehen kajota mieheensä. Silloin vaadittiin jokaiselta erityiseltä voimaa ja miehuutta; nyt voi heikkokin ja pelkuri tehdä työnsä, jos hän osaa virittää ja laukaista tuli-putkensa. Mutta silloin löytyi kuitenkin pelkuria yhtä hyvin kuin nyt saattaa löytyä urhollisia sotamiehiä. Waan täydellistä urhollisuuden puutetta ei milloinkaan nähdä kansain historiassa paitsi silloin kun he ovat riutumassa ja häviämässä, niinkuin muinainen Rooma viimeis ajoillansa.
Syyskuun 28 päivä koitti idässä. Sumu peitti lakeuden, jossa monet tuhannet olivat viettäneet yötä, odottain riidan ratkaistusta, kunniaa tai kuolemaa tänä päivänä.