Ja hän löi lappealla miekalla kolme kertaa nuorukaista olkapäälle, lukein tavalliset sanat.
Klaus Götrikkinen oli nyt ritari.
Luostari-neito.
Jääköön nyt meiltä Klaus Götrikkinen vähäksi aikoja ihastelemaan uutta arvoansa.
Joku aika ennen näitä viimeksi kerrotuita tapauksia kulki muutamia matkustajia pitkin sitä maantietä, joka Saksanmaalla silloin vei Brehmin äveriäästä hansakaupungista Rheini-jokea kohden.
Mainittu joki oli siihen aikaan, niinkuin se nytkin on, niiden maakuntien paras tie, joiden läpi se kulki, ja sen reunoille päättyi maanteitä joka haaralta.
Mutta Rheini-joki oli yhtä vähän luotettava, kuin maantietkään, joilla alinomainen rauhattomuus tähän aikaan vallitsi. Mainitun joen rannalla näkee matkustaja vielä nytkin hävinneitä linnoja, joissa niihin aikoin oleskeli kopeita asujamia, jotka eivät tosin ryövänneet kulkevaista, vaan salleivat niiden maksaa hyvät rahat siitä verrattomasta kunniasta, että saivat matkustaa heidän kuuluisain kotoinsa ohitse. Erittäin oli kauppamiehillä tämä armoisa etu, ja jos eivät tahtoneet hyvällä maksaa, niin heiltä pian otettiin väkisin, ja he lisäksi pääsivät koko tavarastansa.
Waan siitäpä nousi se viha kuolemaan asti kauppamiesten ja linnan asujanten välillä, joka ei sammunut ennenkuin moni linnoista oli autiona; sillä raha kukistaa kalliotkin.
Ne matkustajat joista alussa lausuimme olivat kauppamiehiä; heitä oli iso joukko, ja he olivat itse aseilla varustetut, ehkä heidän seurassansa matkusti sotilaitakin.
Heidän joukossansa ratsasti myös yksi vaimo.