Kulkeissansa Westfalin metsän sivua, nousi yht'äkkiä riita kauppamiesten ja sotilain kanssa. Tässä häiriössä tarttui yksi sotamiehistä siihen hevoseen, jolla neito ratsasti; toinen mies asettui sen toiselle puolelle ja nyt he ratsastivat tiehensä; se tapahtui niin äkkiä ja huomaamatta että ryövärit jo olivat pois näkyvistä metsässä, ennenkuin heitä ehdittiin takaa ajamaan.
Neito joka ryövättiin oli Agnes Lichtenau.
Hänen isänsä taikka se, joka isänsä nimeä kantoi, oli aikonut matkustaa koto-kaupunkiinsa Kölniin, josta hänellä oli paras turva kasvate-tyttärelleen odotettava arkkipispalta, joka nyt eli kauppa-liittoin kanssa hyvässä sovussa, sittekuin hän oli tullut sovintoon keisari Ludovikin kanssa.
Niinpä Heinrich Rathsmann oli lähtenyt ensinnä Lübeckistä ja poikennut joidenkuiden asiainsa tähden Brehmin kaupunkiin. Sieltä lähdettyä toisten kauppiasten parissa, oli heidän seuraan yhtynyt kaksi sotamiestä, rauhallisella käytöksellä; vähänpäästä taas yksi, joka näille kahdelle näytti tuntemattomalta; sitte kaksi, ja niin edespäin, kunnes heitä jo oli useampia.
Kun nyt oli tultu metsän kohdalle, niin tapahtui se, minkä jo kerroimme.
* * * * *
Siihen aikaan oli Lippe-joen varrella nais-luostari. Semmoisia kyllä löytyi joka paikasta, mutta tämä oli erinomattain merkittävä rauhallisuutensa suhteen. Tosin elivät luostari-sisarukset jokapaikassakin kaukana mailman viekotuksista ja riettaudesta; mutta täällä he näyttivät olevansa niin syvässä erinäisyydessä, ettei mailman menoista edes pienintäkään mainetta olis luullut joutuvan saastuttamaan sisarten pyhiä korvia.
Waan jos olikin sisarten laita semmoinen, niin ei kuitenkaan valtias-eukkoa eli abbedissaa ollut takaaminen.
Vesper-kello soi luostarissa; metsä kaikui sen ääntä vastaan. Ilta oli tulemassa, ja yrttimaasta riensi nyt kauniita ja rumia luostari-neitoa ehtoo-rukoukselle ja sitte yksinäisille lepo-sioilleen.
He luulivat kumminkin täytyvänsä mennä kammioihinsa, vaikka moni heistä olis mielellään jäänyt unelmoimaan ihanan elokuun valossa, ja katselemaan Lippe-joen pieniä laineita, miten ne ääneti johdattavat toinen toistansa virtaa allespäin; taikka kuultelemaan sata-kielisen viehättäviä sävellöksiä illan hämärässä; eli tuntemaan omain sydämensä tuimaa lyöntiä; sillä moni näistä tyttö raukoista ei vielä ollut saattanunna hautaan niitä tunteita, jotka tekevät tämän maallisen elämän vaikeaksi tai autuaaksi. Moni heistä oli tosin sorretulla sydämellä erinnyt mailmasta ja sinne jättänyt ijäksi kaikki himot; vaan monen oli myös väkisin täytynyt jättää sinne kaikki ilot, ja elää täällä elinkautisessa vankeudessa toisten julmuuden uhrina. Monen nuori veri ilmoittihe vielä punottavilla poskilla ja säkenöitsevillä silmillä, ehkä monen kalvea katsanto julisti sen omistajan jättäneen hyvästi kaikki maailman menot.