Tuli siihen myöskin Mannun eukko: "Mun se ompi, Murheen tyttö multa Sylistäni otti lapsukaisen." Silloin lausuu Luoja viisahasti: "Tulee tuolla vanha Wäinämöinen, Hänpä olkoon seikan selvittäjä." Waka, vanha, viisas Wäinämöinen Taitavasti riidan ratkaiseepi: "Omaksenne ottakaa se kaikki, Sillä niin on Onni sallinunna; Sinä, jonka elämäns' on lahja, Ota henki siltä kuoltuansa, Sulle, Maa, sen luut on heitettävät, Sillä muu ei ole antamasi. Waltahasi on se, Murheen impi, Elinajaksensa annettava. Jolloin vielä maassa hengittääpi, Et sä koskaan luovu lapsestasi; Päivä päivält' on se puuhoava, Kunne viimein vaipuu hautahansa."
Toteentunut onkin Onnen päätös, Ihminen on lapsi nimeltänsä; Murheen oma on se eläissänsä, Mutta kuoltuansa Maan ja — Luojan.
Lähde.
Wuoren jylhän kainalosta Selvä lähde kumpuaa; Salon synkän kukkasia Ainoasti kostuttaa.
Mutta korvesta se rientää, Muille maille vierevi, Paisumalla kasvaa, kohta Wirtana se kuohuvi.
Ylpeänä silloin juoksee, Esteet matkaltansa luo, Pellot, niitut kostuttaapi, Siunausta niille tuo.
Niinpä joka yleväinen Ajatuskin syntyvi, Ihmismieleen kätkettynä Elämähän syttyvi.
Tuntemattomana viipyy Suljettuna rintahan, Kunne murtaa kahlehensa Rientämähän maailmaan.
Eteenpäin sen pyrkiessä Yhä voimat vahvistuu, Pimeyden valhekuvat Jo sen tieltä kalvastuu.
Totuuden se korottaapi Kirkkahasti loistamaan Taikka mielet taivuttaapi Ihanuutta tuntemaan.