"Koeta hän ottaa, vaan katso ettes lyö päätäs luostarimuuriin."
Wielä vähän aikaa he keskustelivat, ja sitte he erisivät niinkuin kaksi vihamiestä, jotka ainoastaan sentähden voivat kärsiä toinen toistansa että he toinen toistansa tietävät tarvitsevansa.
Uskallamme luoda silmäyksen luostari-kammiohin, siihen jossa Agnes oleskeli nöyryyttä opettelemassa abbedissan käskyille. Neidon oli suru mielessä, ja syytä hänen olikin murehtia; ylen paksut muurit telkesivät hänen kauniista mailmasta.
Oliko hänen ijäkseen jääminen niiden kolkkoin muurien taa? Hänen mieleensä johtui se julma Eberkopf — ja tuhannen kertaa ennen hän olisi sallinut itsensä haudattaa luostarin yksinäisyyteen, kuin päästä vapaaksi ja joutua sen miehen tielle. Mutta nuorukainen, se jalo, voimakas nuorukainen, jonka hän oli tavannut kaukana kylmässä maassa, siellä jossa puut olivat täynnä kalliita kiviä ja helmiä tammikuun päivä-paisteessa; siellä jossa järvien reunat viheriöitsivät kesäkuussa yhtä ihanalla muodolla kuin ikänä Rheini-joen rannat; siellä jossa tosin satakielisen ääni harvoin kuullaan, vaan jossa laulu-rastas voipi jutuillansa elähyttää kesäisen yön; missähän oli se nuorukainen, johon hän oli luottanut, jonka hän muisti Dominico -veljesten yrttimaasta Turussa, ja Kokemäen joen jäältä? Woineeko se häntä pelastaa näistä kieteistä, ja miten? Tulleekko hän joukolla ja kukistaa nämät muurit? Se ajatus peljästytti neitoa. Sotija voi kaataa linnat ja lyödä sota-joukot, sitä ei pidetty syntinä. Hänen oli lupa murhata niin monta vihamiestä kuin hänen mielensä teki, eikä sitä pidetty minään pahuutena. Mutta koskea kovalla kädellä kirkkoa, tai mitä kirkon omaa oli, se pidettiin anteeksi antamattomana rikoksena. Ja hyödyllistäpä lienee ollutkin se yleinen usko, että niiden aikoin tapojen raakuutta olis tuskin mikään hillinnyt, ellei kansoissa olisi pidetty elävänä tämmöinen nöyryys kirkkoa ja kirkon käskyjä kohtaan.
Neito peljästyi tätä ajatusta; hän olis monta kertaa enemmin sallinut ikänsä pidettää luostarissa, kuin pelastettaa sieltä luvattomalla tavalla, ja vetää pelastajansa hengen yli tuomion.
Mutta hänen oli työläs nähdä muuta keinoa pelastamiseensa; erittäin jos se olisi tapahtunut Klaus Götrikkisen toimesta, hänen, jonka ainoa välikappale oli miekka. Agnes ei hetkeäkään epäillyt nuorukaisen olevan paraillaan häntä etsimässä, ja vapauttamisen toimissa, sentähden että hän toivoi sitä vapauttamista nuorukaisen kautta; ja se toivo olis hänelle tuottanut onnen mieleensä, ellei se samassa olisi häntä peljästyttänyt.
Hänen raukan mielensä oli arka, sitä oli säälimättä hätyytetty.
Toivo jäädä vapauttamatta näkyi siis hänelle melkein paremmalta tällä hetkellä, kuin mikään muu toivo.
Mutta se oli katkera toivo, ja hän itki.
Pyhän neitseen kuva oli hänen kammiossansa. Hän ei enää sen tapauksen perästä siellä Turun luostari-kirkossa ollut uskaltanunna lähestyä niitä Marian kuvia, joita kirkossa löytyi; vaan rukoillessansa hänellä oli pyhän ristin merkki, jonka hän aina kantoi tykönänsä.