Riemullisesti syleili Reino häntä ja veti hänen ulos niitylle. "Intiaan, Intiaan", lauloi hän ja pyöritti häntä niin että putosi hänen punainen huivinsa kaulastansa. Mutta äkkiä laski hän hänen taaskin irti ja sanoi totisena: "ei siitä sentään mitään tule, sinä puutut rohkeutta."
— "Liisi! Reino!" huudettiin silloin puutarhan portista. "Täällä olemme", vastasivat lapset ja juoksivat käsi kädessä kotiin.
METSÄSSÄ.
Näin elivät lapset toinentoisensa seurassa; tyttö oli pojan mielestä usein liian ujo, poika tytön mielestä usein liian tuima, mutta sekään ei eroittanut heitä. Melkein kaikki vapaahetket olivat he yhdessä, talvella vanhempainsa ahtaissa huoneissa, kesällä lehdikoissa ja nurmilla. Kun opettaja kerran Reinon kuulten torui Liisiä, survasi poika tuimasti taulunsa pöytään vetääksensä opettajan huomion itse puoleensa. Se jäi kuitenkin huomaamatta. Mutta Reino jätti tarkkaamatta koko sen hetkisen maantieteen opetuksen; sen sijaan sepitti hän pitkän laulun, jossa vertasi itsensä nuoreen kotkaan, kouluttajan harmaasen varekseen; Liisi taas oli valkonen kyyhkynen. Kotka lupasi kostaa varekselle kun vaan saa siipensä kasvaneiksi. Kyyneleet tulivat nuoren runoilijan silmiin; itse mielestänsä oli hän hyvinkin ylevä. Kotiin tultuansa hankki hän pienen jämeän paperikäärrön ja kirjoitti huolellisesti ensimäisen runoelmansa siihen. — Pian aikoin joutui hän toiseen kouluun; siellä teki hän tuttavuuden monen oman-ikäisensä pojan kanssa, mutta siitä ei loppunut seurustelemisensa Liisin kanssa. Niitä taruja, joita hän monet kerrat oli hänelle kertonut ja ne joista hän parhaimmin piti, rupesi hän nyt kirjoittelemaan ja sitä tehdessään halutti hänen hyvästi pistellä joukkoon omiansakin, joitakuita omia tunteitansa ja mielipiteitänsä, mutta sitä ei hän kuitenkaan tullut tehneeksi, mutta hän itsekään ei tietänyt miksikä se tekemättä jäi. Senpätähden kirjoitti hän ne tarkoin niinkuin hän itse ne oli kuullut. Ne lehdet antoi hän sitte Liisille, joka huolellisesti talletti ne satullinsa yhdessä laatikossa ja Reino oli suuresti mielihyvissään kun hän hänen läsnä-ollessaan kuuli tytön niistä kirjoitetuista vihkoista lukevan äitillensä.
Seitsemän vuotta oli kulunut. Hankkiaksensa enemmän opintoja, piti Reinon lähteä kaupungista. Vastoinmielinen oli Liisille koko se ajatus että hän nyt joku aika joutuisi olemaan ilman Reinon seuraa. Hän iloitsi kun Reino eräänä päivänä sanoi että hän, miten ennenkin, kirjoittaisi jutelmia ja lähettäisi niitä hänelle niitten kirjeitten muassa, joita hän panee tulemaan äitillensä. Hän pyysi tytön kirjoittamaan hänelle takaisin mitä hän niistä piti. Lähtöpäivä läheni, mutta sitä ennen syntyi runovihkoon monta laulupätkää. Se, ainoasti se oli salaisuus Liisille vaikka juuri hän oli syy koko sen kirjan syntyyn ja hän useampain lauluin esine. Niitä oli jo karttunut kirja puoliksi.
Oli kesäkuu; Reinon piti seuraavana päivänä lähteä matkalle. Yksi juhlallinen päivä tahdottiin vielä yhdessä viettää. Siksi pantiin toimeen käynti läheiseen lehtimetsään ja se oli tehtävä vähä suuremmassa seurassa. Metsän syrjään asti ajettiin vaunuissa; sinne kesti matka tunnin ajan; sitte eväsvasut käsiin ja jalkasin edemmäksi. Ensin tuli käydä läpi kuusimetsän; se oli kalpea ja siimeinen, maa yltä yli neulasia täynnä. Puolentunnin käymisen jälkeen tultiin kuusikosta rehevään lehtimetsään; se oli valoisa ja vehreä, auringon säteitäkin pääsi pilkoittelemaan runsaslehtisten oksain lävitse, heidän päänsä ylitse hyppi orava oksalta oksaan. Seurue pysähtyi paikalla, semmoisella missä ikivanhain pyökki-puitten latvat olivat yhdistyneet holvikuvun muotoiseksi. — Liisin äiti avasi yhden eväsvasun, muuan vanha herra rupesi ruuanasettajaksi. "Nyt kaikki minun ympärilleni, te linnunpoikaset!" huusi hän, "ja pankaa tarkoin mieleenne mitä nyt sanon teille. Aamuruuaksi saa kukin teistä kaksi kuivaa korppua; voi unohtui kotiin. Särpimen saa kukin hankkia itse. Mansikoita on metsässä kyllin; ne ovat sen omia, joka niitä hakee ja löytää. Siihen osaamaton saa syödä leipänsä kuivana; niin käy kaikkialla tässä elämässä. Ymmärrättekö?"
"Kyllä ymmärrämme", vastasivat lapset. "Niin", sanoi vanhus, mutta minä en vielä sanonut kaikkea sanottavaani. "Me vanhat olemme jo kyllin hääränneet elämässä, me sentähden jäämme kotiin, se on näitten puitten varjoon, me kuorimme perunia, teemme tulen ja valmistamme ruuan; sydänpäiväksi olemme jo muniakin keittäneet. Kaikesta siitä olette meille velkaa puolet mansikoistanne, jotta on meillä teille jälkiherkkuakin tarjottavana. Käykää nyt itään ja länteen sekä muistakaat olla toimellisia!"
Lapset iskelivät leikillisesti silmiä. "Malttakaat", huusi vanha herra vielä kerran. "Enhän minä sitä tarvinne sanoa että ken ei mitään löydä, sen ei mitään tarvitse antaa; mutta sekin pankaa muistiinne että meiltä vanhoilta niinikään ette mitään saa. Nyt on teillä täksipäiväksi hyviä neuvoja kyllin; kun niitten lisäksi nyt vielä hankitte mansikoita, tulette kylläkin toimeen, ainakin tämän päivän."
Niin arvelivat nuoretkin ja parittain lähtivät he löytömatkallensa.
"Tule Liisi", sanoi Reino, "minä tiedän mansikkapaikan; ei sinun ole tarvis leipääsi kuivana syödä."