Liisi sitoi olkisen hattunsa vehreät rihmat yhteen ja ripusti sen käsivarteensa. "Tule", sanoi hän, "minun vasuni on valmis."
Sitte kävivät he yhä syvemmältä metsään, puhki kasteisen, melkein läpipääsemättömän pensaston missä kaikki oli hiljaa, kuulumassa oli vaan ylhäällä ilmassa näkymättömäin poutahaukkain vinkuna. Muuttuipa pensasto vielä niin tiheeksi että Reinon oli polun tekijänä käyminen edellä. Tarvitsi näet, milloin murtaa estelevän oksan tai sivullepäin siirtää karakan. Jopa kuuli hän jälessänsä Liisin huutavan hänen nimeänsä. Hän kääntyi. "Reino", huusi hän, "uota toki Reino!" Hän ei häntä ensin nähnytkään, mutta käyden takasin, löysi hän hänen kappaleen matkan takana taistelemassa pensasten ja vaatteihinsa tarttuneitten ruohojen kanssa, jota oli niin pitkää että vaan hänen päänsä näkyi takkiaisten ja putkien yli. Ruohostosta autti hän hänen sileälle avoimelle paikalle, missä kasvoi joitakuita kauniita metsäkukkia. Reino pyyhki hänen kosteat luvuksensa kuumilta kasvoiltansa, tahtoi sitte sovittaa olkihatun hänen päähänsä, jota hän ei tahtonut sallia, mutta kun hän pyysi saada se tehdä, sai se niin tapahtuakin.
"Mutta minnekkä jäivät mansikkasi?" kysyi lopullisesti tyttö, joka seisoi siinä hänen edessänsä ja huokui raskaasti.
"Tässä niitä oli", vastasi hän, "mutta meitä ennen ovat ennättäneet sammakot, näädät tai kenties Ahtolan tyttöset."
"Niinpä kyllä", sanoi Liisi, "tässä on vielä mansikan varsia; mutta älä mitään virka Ahtolan tyttölöistä. Käykäämme vaan edemmäksi, minä en ole ensinkään väsynyt; haetaanpa muualta."
Heidän edessänsä oli pieni metsä-oja, sen toisella puolella taaskin metsä. Reino otti Liisin syliinsä ja kantoi hänen yli ojan. Pian pääsivät he varjoisesta lehtimetsästä aukealle mäenrinteelle. "Tässä varmaankin on mansikoita", sanoi tyttö, "sen arvaan makeasta tuoksusta."
Hakien kävivät he sillä poutaisella rinteellä, mutta eivät löytäneet marjoja. "Ei", sanoi Reino, "tuoksu minkä me tunsimme, oli matararuohon tuoksu."
Vaaramapensaita ja horsmaheinää kasvoi kaikkialla, matararuohoa ja virnaheinää kasvoi yltä-yli ja niitten väkevä tuoksu täytti ilman. "Tässä olemme niin aivan yksinämme; missä lienevät toiset?"
Takasin matkaa ei ollut Reino ajatellut. "Maltappa vaan: mistä tulee tuuli?" kysyi hän nostaen kätensä ylös. Mutta tuulta ei nyt käynytkään.
"Hiljaa", sanoi Liisi, "minä olen kuulevinani heidän puheensa äänen. Huudappas heille!"