Kuperan kätensä lävitse huusi Reino: "tulkaa tänne!" — "Tänne!" kuului ääni takaisin.
"Siellä vastataan!" sanoi Liisi ja taputti käsiänsä.
"Ei se mitään ollut, se oli vaan kaiku."
Liisi otti Reinon käden. "Minua kammottaa", sanoi hän.
"Ällös olko millänsäkään", sanoi Reino. "Onhan tässä oikein oiva olla. Istu tuonne varjoon pensasten väliin. Levätkäämme kotvasen aikaa, kyllähän me seuralaisemme vielä löydämme."
Liisi istui riippuva-oksaisen puun alle ja kuunteli tarkoin kaikille tahoille. Reino istui muutaman askeleen siitä eräällä kannolla ja katseli vaieten häntä. Aurinko oli suoraan heidän ylitsensä ja päivän paahde oli ankara; pieniä kullan kimeltäviä kärpäsiä surisi ilmassa, ylt'ympäri kuului jos jonkinmoista ääntä, milloin tikan takana puuhun tai muitten metsälintuin piipatus.
"Kuuletko?" sanoi Liisi, "kuuletko kellon soimista?"
"Missä?" kysyi Reino.
"Takanamme. Etkö kuule? Nyt on päivällisaika."
"Kaupunki on siis takanamme, ja jos käymme suoraan sitä kohden, niin silloin tapaamme toiset."