He lähtivät takaisin. Marjastamisesta olivat he luopuneet, sillä Liisi oli väsynyt. Mutta vihdoinkin helähti puitten välistä iloinen nauru. Heidän kumppaninsa olivat' siellä. Maassa oli valkoinen peite, se oli pöytä ja siinä oli pulskeita mansikoita oikein runsaasti. Se vanha herra oli täydessä atrioimispuuhassa, kävi ankarasti suuren paistikänkäleen kimppuun mutta pitkitti samalla erää manauspuhettansa.
"Tuossapa tulevat viivyttelijät", huusivat lapset, nähdessään puitten välistä Reinon ja Liisin tulevan.
"Tänne", huusi se vanha herra. "Purkakaa huivit, tyhjentäkäät hatut! Näyttäkää mitä teillä on muassanne!"
"Nälkää ja janoa", sanoi Reino.
"Jos se on kaikki", vastasi vanhus, ja nosti täysinäisiä vatia heitä vastaan, "niin saatte ne pitääkin. Tiedättehän te suostumuksen; ei täällä laiskureita ruokita."
Kuitenkin myöntyi hän lopullisesti ja sitte atrioitiin; satakieli lauloi pöytävirttä.
Niin kului päivä. — Jotakin löysi Reino sittenkin; jollei mansikoita niin ainakin metsässä kasvanutta. Kotiin tultuansa kirjoitti hän lauluvihkoonsa:
Jo se tuli aika armas, Odotettu, oiva tuo; Jo se tuli, tuliaiset Hunajaiset mulle suo.
Kesä tuli, riemu tuli, Pois on huolet haikeat, Tuoll' on linnut tuolla laulut, Tuossa marjat makeat.
Lapsi olen, laulelmani Suloa sai suven vaan; Riemun tunnen rinnassani, Muut' en vielä tunnekaan.