Terve kesän lehdot, linnut, Niityn kukat, kunnahat! Terve ahot mansikkaiset, Oi, te lasten rakkahat!
Lemmitty holhottinsa oli aina hänen vieressänsä; hän oli hänen alkavan elämänsä kaiken sulan ja ihmeellisen näkyvä perikuva.
LAPSI TIEN VARRELLA.
Joulu-aaton ilta oli lähenemässä. — Oli vielä iltapäivä kun Reino toisten ylioppilasten kanssa istui ravintolasalin vanhan tammisen pöydän ääressä. Lamput olivat jo sytytetyt sillä maakerroksessa oli jo hämärä, mutta vieraita oli vielä vähä; palvelijat nojailivat laiskasti pilareita ja seiniä vastaan. Salin yhdessä sopessa istui muuan viulunsoittaja sekä kanteletta soittaja tyttö, hienokasvoinen, mustalaiselta vivahtava. Hän piti soittokonettansa sylissänsä ja väliäpitämättömästi katselivat he kumpikin eteensä.
Ylioppilasten pöydässä pamahti samppanjapullon tulppa. "Juo, tyttöseni", huusi muuan nuori urheanmuotoinen mies, tarjoten tytölle täytettyä lasia.
"En jaksa nyt enää", sanoi hän, asentoansa muuttamatta.
"Kun et sitä tee, niin laula sitten!" huusi ylvästelijä heittäen hopearahan hänen helmaansa. Tyttö käytti sormensa verkkaan lävitse mustan tukkansa, mutta viulunsoittaja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Mutta tyttö puisti päätänsä, nojasi leukansa kanneltansa vastaan ja sanoi: "en minä sen miehen pyynnöstä soita."
Lasi kädessänsä kavahti Reino pystyyn ja asettui tytön eteen. "Mitä tahdot?" kysyi hän ynseästi.
"Nähdä sinun silmäsi."
"Mitä tulee sinun minun silmiini?"