Vanhus ei vastannut mitään, vaan alkoi taasen kävellä edestakaisin lattialla. Sitte hän pysähtyi pojan eteen ja katsoi häneen hetkisen hajamielisesti. "Tuon kissajutun olen jo järjestänyt", virkahti hän lopulta. "Mutta näetkös, Hauke, tämä mökki on liian pieni. Kaksi herraa ei voi täällä menestyä — sinun on aika hankkia itsellesi jotain työtä."
"Niin, isä", vastasi Hauke, "sitä olen itsekin ajatellut."
"Minkätähden?" kysyi vanhus.
"Sitä voi joutua helposti suunniltaan, kun ei saa käyttää voimiaan oikeaan työhön."
"Vai niin", sanoi vanhus. "Senkötähden löit angoralaisen kuoliaaksi?
Voisi käydä hullumminkin."
"Olette ehkä oikeassa, isä. Patopäällikkö on ajanut pikkurenkinsä tiehensä. Ehkä voisin jo niitä töitä toimitella?"
Vanhus alkoi jälleen astua edestakaisin syläisten mustan mehuläikän lattialle. "Patopäällikkö on tyhmyri, tyhmä kuin pässi! Hän on patopäällikkö ainoastaan sentähden, että hänen isänsä ja isoisänsäkin ovat olleet patopäälliköitä ja että hänellä on yhdeksänkolmatta marskipalstaa hallussaan. Kun Martinpäivä joutuu, jonka jälkeen pato- ja sulkutilit ovat tehtävät, silloin hän syöttää koulumestarille hanhenpaistia ja simaa ja vehnärinkilöitä, ja kun tämä kynällään seuraa tilien numeroriviä, istuu tuo tyhmyri vieressä sanoen: 'Niin niin, koulumestari; ettehän te, Jumala paratkoon, osaa laskeakkaan.' Mutta jos koulumestari joskus ei osaa taikka ei tahdo laskea, silloin täytyy hänen itsensä tarttua asiaan. Ja hän istuu ja istuu, ja kirjottaa ja pyyhkii, ja hänen suuri tuhma päänsä käy punaiseksi ja kuumaksi ja silmät pullottavat päässä kuin lasipallot, ikäänkuin tuo viimeinenkin järkirahtunen pyrkisi niiden kautta ulos."
Poika seisoi suorana, isänsä edessä ja ihmetteli hänen puhettaan. Noin hän ei ollut koskaan ennen kuullut isänsä puhuvan. "Niin, Jumala auttakoon", jatkoi ukko, "tyhmä hän on. Mutta hänen tyttärensä Elke osaa laskea."
Vanhus katsoi terävästi poikaan. "Hohoi, Hauke", huusi hän, "mitä sinä Elke Volkertsista tiedät?"
"En mitään, isä; koulumestari vaan on jotakin kertonut."