Vanhus ei vastannut siihen mitään, pyöräytti vain mietteissään tupakkapurun toiselle puolelle. "Ja sinä kaiketi ajattelet voivasi itsekin laskea mukana."
"Niin, isä, ehkäpä se jo kävisi päinsä", vastasi poika ja hänen suunsa ympärille ilmestyi totinen piirre.
Vanhus pudisti päätään: "No niin, kyllä kai minun puolestani. Voithan koetella onneasi!"
"Kiitos, isä!" sanoi Hauke ja nousi makuupaikalleen ylisille. Täällä hän istuutui sänkynsä reunalle miettien mistä syystä isä oli kysynyt häneltä Elkestä. Hauke tosin tunsi ulkonäöltä tuon hintelän kahdeksantoistavuotiaan tytön ruskeahipiäisine kapeine kasvoineen ja tummine kulmakarvoineen, jotka yhtyivät uhittelevien silmien ja kapean nenän yläpuolella. Hän ei kuitenkaan ollut vaihtanut tuskin sanaakaan hänen kanssaan. Mutta nyt, kun hän meni vanhan Tede Volkertsin luo, tahtoi hän toki paremmin tyttöä tarkastaa. Aivan heti hän tahtoi mennäkkin, ettei joku toinen riistäisi häneltä paikkaa. Ja niin pukeutui Hauke sunnuntaitakkiinsa ja parhaimpiin saappaisiinsa ja lähti reippain mielin asialleen.
Patopäällikön pitkänlainen rakennus näkyi jo kaukaa, se kun oli tavallista korkeammalla multakummulla ja varsinkin kun kylän korkein puu, muuan valtava saarni, kasvoi sen vieressä. Nykyisen isännän isoisä, sukunsa ensimäinen patopäällikkö, oli nuoruudessaan istuttanut sellaisen puun sisäänkäytävän oikealle puolelle. Kaksi yritystä meni myttyyn, mutta hääpäivänsä aamuna hän oli kolmannella kerralla istuttanut tämän nykyisen puun, jonka yhä mahtavammaksi laajenevassa latvassa tuulet vieläkin suhisivat menneiden aikojen muistoja.
Kun kookas Hauke jonkun ajan päästä nousi tuolle korkealle kummulle, jonka rinteeseen oli istutettu kaalia ja lanttua, näki hän siellä ylhäällä matalan oven edessä talon tyttären seisovan. Tytön toinen käsivarsi riippui rentona sivulla, toinen käsi näytti tarttuneen selän takana olevaan rautarenkaaseen, jommoisia oli yksi kummallakin puolella ovea, jotta taloon tuleva ratsastaja saisi siihen hevosensa kiinnittää. Tyttö näytti katselevan patojen yli merelle, jossa aurinko illan tyynessä juuri laski veteen, kullaten viimeisillä säteillään ruskeahipiäistä tyttöä.
Hauke nousi vähän hitaammin rinnettä ylös ja ajatteli itsekseen: "Eipä hän ole hullumman näköinen!" Samassa hän oli perillä. "Hyvää iltaa", virkkoi hän astuen tytön luokse. "Mitä sinä tähystelet?"
"Sitä, mitä täällä tapahtuu joka ilta, mutta jota ei liioin voi nähdä joka ilta." Hän irrotti kätensä renkaasta, niin että se löi kilahtaen muuria vasten. "Mitä sinä asioit, Hauke Haien?" kysyi hän.
"Semmoista, jota en toivoisi sinun vastaan panevan", sanoi hän. "Isäsi on ajanut pikkurenkinsä tiehensä ja minä ajattelin pyrkiä hänen tilalleen."
Tyttö tarkasteli häntä hetkisen. "Olethan sinä vielä jotensakin henterä. Mutta meillä tarvitaankin paremminkin kahta vahvaa silmää kuin kahta vahvaa kättä." Tätä sanoessaan hän katsoi Haukeen miltei synkästi, mutta poika kesti silmäyksen. "Tule siis", jatkoi tyttö. "Isäntä on tuvassa, mennään sinne."