* * * * *
Toisena päivänä astui Tede Haien poikineen patopäällikön avaraan huoneeseen. Seinät olivat kiillotettujen kaakelien peitossa, joihin oli katsojan huviksi kuvattu minne laiva täysissä purjeissa, minne rannalla oleva ankkuri, minne talonpoikaistuvan edessä ryömivä lapsi. Tämän kestävän tapetin katkaisi mahtava seinäsänky, jonka ovi nyt oli sulettuna, ja seinäkaappi, jonka molemmista lasiovista näkyi kaikenlaisia hopea- ja posliiniesineitä. Lähellä viereisen huoneen ovea oli seinällä lasikupukan suojaama hollantilainen lyömäkello.
Roteva, jonkun verran halvattu talon isäntä istui kiiltävän, valkeaksi pestyn pöydän päässä nojatuolissaan kirjavilla villapatjoilla. Hänen kätensä olivat ristissä vatsan päällä ja pyöreät silmänsä tuijottivat tyytyväisinä edessään olevaan lihavan hanhipaistin luurankoon. Veitsi ja kahveli lepäsivät lautasella.
"Hyvää päivää, patopäällikkö!" sanoi Haien. Puhuteltu kohotti hitaasti päänsä ja silmänsä häntä kohti. "Vai te se olette, Tede?" vastasi hän äänellä, joka muistutti äsken syötyä lihavaa hanhea. "Istukaa! Teiltä on meille hyvä matka."
"Tulen tänne tuon asian vuoksi", sanoi Tede Haen istuutuen seinävieritse kulkevalle penkille vastapäätä isäntää. "Teillä on ollut ikävyyksiä pikkurenkinne kanssa ja olette suostunut ottamaan minun poikani hänen sijaansa."
Patopäällikkö nyökäytti päätään. "Aivan oikein, Tede, mutta — mitä te ikävyyksistä puhutte? Meillä marskikansalla on, Jumalan kiitos, millä korvata semmoiset jutut." Hän otti lautasella olevan veitsen ja taputti kuin hyväillen hanhiraukan jäännöksiä. "Tämä oli minun lempilintuni", sanoi hän tyytyväisesti naurahtaen. "Se söi minun kädestäni."
"Ajattelin", sanoi vanha Haien jättäen omaan arvoonsa puhujan viimeisen lausunnon, "ajattelin sitä että poikanulikka oli tehnyt teille vastusta tallissa."
"Vastusta? Niin niin, Tede, vastustapa aivan tarpeeksi asti! Tuo paksu juoppokutama ei ollut juottanut vasikoita, vaan makasi täynnä kuin saapas tallin ylisillä, ja karja huusi koko yön janoissaan, niin että minun piti nukkua päivälliseen saakka. Semmoinen talonpito ei vetele."
"Ei toki, päällikkö! Mutta sitä ei tarvitse pelätä minun pojastani."
Hauke seisoi kädet takintaskuissa ovipieltä vasten ja tarkasteli pää taakse taivutettuna vastakkaisen seinän ikkunalautoja.