* * * * *
Hauke ei ollutkaan niin aivan väärässä. Maailma, tai oikeammin hänen maailmansa, tuli yhä valoisammaksi mitä kauvemmin hän oli tuossa talossa, ehkäpä sitä valoisammaksi mitä vähemmin hän voi luottaa muiden apuun ja mitä enemmän oli pakotettu turvautumaan omiin voimiinsa. Yksi oli kuitenkin talossa, joka ei suopein silmin häntä katsellut. Se oli isorenki Ole Peters, aimo työntekijä ja sukkelasuinen mies. Hänen mielestään oli edellinen, hidas ja tyhmä mutta voimakas pikkurenki ollut mukavampi, sillä hänelle oli Ole Peters voinut panna huoletta tynnyrin kauroja selkään ja kaupanpäälle uskaltanut mukiloida häntä mielensä mukaan. Tuota vielä hiljaisempaa, mutta itseään henkisesti etevämpää Haukea ei Ole Peters päässyt niin likelle; Haukella oli oma tapansa kohdella toveriaan. Siitä huolimatta ymmärsi hän keksiä pojalle töitä, jotka olisivat voineet olla hänen vielä kehittymättömälle ruumiilleen turmioksi. Kun isorenki sanoi hänelle: "Olisitpa nähnyt miten Paksu-Nisse tuollaisia töitä suoritteli, se oli kuin leikkiä vaan", silloin Hauke iski kiinni koko kuohuvan mielensä voimalla. Hänen onnekseen ymmärsi Elke joko itse tai isänsä kautta torjua useat tuollaiset yritykset. Saattaa kysyä, mikä noita kahta toisilleen vierasta ihmistä kiinnitti toisiinsa. Kuka tietää — olivathan he molemmat syntyneet laskijoiksi, ja tyttö ei varmaankaan tahtonut nähdä tärvättävän toveriaan raskaassa työssä.
Eripuraisuus ison- ja pikkurengin välillä ei ollut lauhtunut talven kuluessa, kun Martinpäivän jälkeen moninaiset patolaskut alkoivat saapua tarkastettaviksi.
Oli muuan toukokuun ilta, vaikka oli marraskuun ilma. Huoneeseen kuului miten myrsky pauhasi ulkona patojen takana. "Hoi", Hauke huusi talon herra, "tulehan sisään! Nyt saat näyttää osaatko laskea."
"Isäntä", vastasi tämä — sillä niin puhutellaan täällä haltijaväkeä — "minun kai täytynee ensin ruokkia nuortakarjaa."
"Elke!" huusi patopäällikkö. "Missä olet, Elke? — Mene Olen luo ja käske hänen ruokkia nuorikarja; Hauken täytyy laskea."
Elke riensi viemään käskyä isollerengille, joka paraikaa ripusteli tallin seinään hevoskaluja.
Ole Peters läimähytti hihnalla patsaaseen, jonka vieressä seisoi, ikäänkuin olisi tahtonut lyödä sen sekä poikki että halki: "Hitto vieköön kirotun kirjurirengin!" — Tyttö kuuli kyllä sanat ennenkuin oli sulkenut tallin oven.
"Mitä nyt?" kysyi vanhus hänen astuessaan tupaan.
"Ole kyllä pitää eläimistä huolen", vastasi tytär huultaan purren ja istuutuen vastapäätä Haukea karkeatekoiselle puutuolille, jommoisia vielä siihen aikaan täälläpäin tehtiin kotona puhdetöinä. Hän oli ottanut eräästä laatikosta valkoisen sukan punaisine lintukuvioineen, jota nyt alkoi neuloa. Pitkäjalkaiset linnut lienevät olleet haikaroita. Hauke istui vastapäätä laskuihinsa syventyneenä, patopäällikkö itse lepäsi lepotuolissaan tähystäen unisena Hauken kynään. Pöydällä paloi, kuten aina päällikkötalossa, kaksi vahakynttilää, ja molemmat lyijypuitteiset ikkunat olivat ulkoapäin luukuilla peitetyt ja sisältä kiinniruuvatut — puhaltakoon sitten tuuli minkä haluttaa. Aina väliin nosti Hauke päätään katsellen hetkisen lintusukkaa tai tytön kapeita, rauhallisia kasvoja.