"En tiedä", arveli Elke. Mutta Hauke oli lausunut viimeisen sanan niin kovalla äänellä, että patopäällikkö heräsi. "Mitä lupaa?" kysyi hän katsoen miltei rajusti toisesta toiseen. "Mihinkä tarvitaan lupaa?"
Mutta kun Hauke oli hänelle selittänyt asian, taputti hän nauraen poikaa olkapäälle: "Eikös mitä, sisätie on kyllin leveä. Pitäisikö patopäällikkö-paran huolehtia yksin hanhitarhoistakin!"
Hauken mieleen johtui että hän väittelyä jatkamalla vielä voisi joutua syypääksi Trinen hanhenpoikien kuolemaan ja vaikeni. "Mutta, isäntä", alotti hän uudestaan, "eiköhän pieni muistutus tekisi hyvää yhdelle ja toiselle, Ellette itse tahdo siihen ryhtyä, niin muistuttaisitte valtuusmiehiä, joiden tulee huolehtia patojärjestyksestä."
"Niin, isäntä", jatkoi Hauke. "Olette jo pitänyt kevättarkastuksenne, mutta siitä huolimatta Peter Jansen ei ole vielä tähän päivään mennessä puhdistanut palstaansa rikkaruohoista. Kesällä tulevat tiklit siellä jälleen iloisesti leikkimään ohdakkeiden ympärillä. Ja aivan vieressä, en tiedä kenelle se palsta kuuluu, on padon ulkosyrjään uurtautunut kokonainen kehto. Kauniilla säällä se on aina täynnä pieniä lapsia, jotka siellä myllertävät. Mutta — Jumala varjelkoon meitä tulvavedestä!"
Vanhan patopäällikön silmät suurenivat yhä.
"Ja sitte" — jatkoi Hauke.
"Mitä vielä, poika?" kysyi patopäällikkö. "Etkö vielä lopettanut?" Kuului siltä kuin pikkurengin puhe olisi alkanut mennä jo liian pitkälle.
"Niin sitte, isäntä", jatkoi Hauke, "tunnette tuon paksun Vollinan, valtuusmies Hardersin tyttären, joka aina tuo isänsä hevoset marskilta. Kun hän istuu pyöreine pohkeilleen keltaisen valakan selässä, hui hai, silloin käy padon kaltevuus yhä kaltevammaksi."
Hauke huomasi vasta nyt, että Elke oli katsonut häntä viisailla silmillään hiljaa päätään pudistaen.
Hän vaikeni, mutta nyt tärähti pöytään vanhuksen nyrkinisku.