"Siitä on alkava myrsky!" huusi hän ja Haukea melkein pelotti se karhunääni, minkä vanhus näytti omistavan. "Sakotetaan! Pane muistiin tuo paksu ihminen, Hauke! Tyttö näpisti minulta viime kesänä kolme nuorta hanhea. Niin niin, pane muistiin vaan!" uudisti hän käskynsä, kun Hauke vitkasteli. "Luulenpa melkein että niitä oli neljä."
"Mutta, isä", sanoi Elke, "eikö se ollut saukko, joka hanhet vei?"
"Suuri saukkopa tosiaankin!" huusi vanhus ylenkatseellisesti. "Luulisin voivani erottaa toisistaan paksun Vollinan ja saukon! Ei, ei; neljä hanhea, Hauke. Mutta siitä muusta, mistä puhuit, tahdon sanoa että viime kevännä ylipatopäällikkö ja minä, syötyämme täällä minun talossani yhteisen aamiaisen, kulimme juuri tuon sinun rikkaruohopalstasi ja kehtosi sivu mitään huomaamatta. Mutta te kaksi" — hän nyökäytti pari kertaa miettiväisesti päätään Haukelle ja tyttärelleen, "kiittäkää Jumalaa, ettette ole patopäälliköitä! Ihmisellä on vain kaksi silmää ja kuitenkin pitäisi nähdä sadalla. — — Ota nyt esiin urakkatyölaskut ja tarkasta ne; nuo miehet laskevat usein niin perin kurjasti."
Sitte hän nojautui jälleen taaksepäin tuolissaan, raskas ruumiinsa vavahti pari kertaa ja vaipui pian huolettomaan uneen.
* * * * *
Samantapaisia näytelmiä uudistui monena iltana. Hauke oli teräväsilmäinen eikä jättänyt paljastamatta minkäänlaisia väärinkäytöksiä ja laiminlyöntejä patoa koskevissa asioissa. Ja kun ukko ei voinut aina hänen huomautuksiaan umpisilmin sivuuttaa, tuli koko virantoimitukseen huomaamatta virkeämpi henki. Ne, jotka olivat totuttuun tapaansa yhä jatkaneet vanhoja syntejään ja tunsivat nyt äkkiä näpäytettävän laiskanpulskeille sormilleen, katsoivat paheksuen ja hämmästyneinä ympärilleen, ihmetellen mistä nuo lyönnit olivat lähtöisin. Ja Ole, isorenki, piti kyllä siitä huolen, että oikea tieto levisi mahdollisimman laajalle, herättäen siten noissa piireissä vastenmielisyyttä Haukea ja hänen isäänsä kohtaan, joka myöskin sai osan syyllisyydestä. Mutta ne, joihin ei oltu kosketeltu tai jotka hyväksyivät itse asian, nauroivat ja tekivät pilaa siitä, että poikanen kerrankin oli saanut vanhuksen liikkeelle. "Vahinko vain", sanoivat he, "ettei poikapahalla ole asianmukaista maaosuutta jalkainsa alla. Muuten saataisiin hänestä vielä kerran patopäällikkö semmoinen, kuin tämän edellisetkin ovat olleet. Mutta isäukon pari marskikaistaletta, ne eivät siihen riitä."
Kun ylipatopäällikkö saapui seuraavana syksynä tarkastukseen, katseli hän vanhaa Tede Volkertsia kiireestä kantapäähän, tämän tarjotessa hänelle aamiaista. "Tosiaankin, patopäällikkö", virkkoi hän, "minusta tuntuu kuin te itse asiassa olisitte tullut puolikymmentä vuotta nuoremmaksi. Olette pitänyt korvani aivan kuumina kaikilla noilla uusilla ehdotuksillanne. Kunpa vaan saisimme ne kaikki suoritetuiksi."
"Mainiosti, mainiosti, arvoisa herra ylipatopäällikkö", vastasi vanhus suutaan maiskuttaen. "Tuo hanhenpaisti kyllä voimia lisää. Niin, olen vielä, Jumalan kiitos, kaikin puolin terve ja reipas." Ja vilkaistuaan ympärilleen ettei Hauke ollut lähitienoilla, jatkoi hän arvokkaan rauhallisesti: "Toivon voivani Jumalan avulla vielä pari vuotta esteettä hoitaa virkaani".
"Sen asian menestykseksi tahdomme, rakas päällikkö, juoda maljan", vastasi esimiehensä kohoten istualtaan.
Elke, joka oli askaroinut aamiais-puuhissa, puikahti juuri kuin lasit kilahtivat vastakkain hiljaa nauraen tuvan ovesta ulos. Sitte hän haki kyökistä lautasellisen ruuanjätteitä ja läksi juoksuttamaan niitä navetan läpi siipikarjalle. Navetassa seisoi Hauke, nostellen huonojen säiden tähden jo sisäruokintaan otetuille lehmille tadikolla heiniä rehuvasuihin. Mutta nähdessään tytön tulevan, työnsi hän tadikon maahan. "Mitä nyt Elke?" kysyi hän.