Stormin ensimäiset julkaisut olivat hienoja lyyrillisiä runoja, ja lyriikka on pysynyt hänen uskollisena kumppaninaan läpi koko hänen elämänsä ja kasvanut hänen kanssaan. Runojen lukumäärä on jäänyt kuitenkin verrattain vähäiseksi eikä hän hallitse kaikkia lyriikan lajeja. Niissä hän on etupäässä erootikko, tunnelmamaalari joukossa on myöskin muutamia ytimekkäitä isänmaallisia lauluja — mutta se, mitä hän runon muodossa on sepittänyt, on kaikki kaunista ja puhdasta ja on hankkinut hänelle sijan Saksan paraitten lyyrikkojen rinnalla. Koko hänen personallisuutensa tulee näkyviin vasta toisella runouden alalla nim. novellistiikassa. Mutta Stormin novellia taas ei voi ajatella ilman hänen lyyrillisiä taipumuksiaan. Ei niin, että olisi kysymys jonkunmoisesta proosan ja värssyjen sekoittamisesta, vaan kertojan kuvauksiin maalaa samalla lyyrikko hienolla siveltimellään värivivahduksia, jotka yhdellä vetäisyllä loihtivat esiin vastaavan tunnelman aivan kuin paras lyyrillinen runo, niin että aatteen varmasti kehittyessä siihen kutoutuu perin runollisia vertauksia, jotka syventävät situatsionin ja muodostuvat suuripiirteisiksi paralleleiksi luonnon ja henkimaailman, yksityiskohtalon ja yleiselämän välillä. Mutta kertoja ja lyyrikko ovat vain yksi.

Stormin maailma ei ole aivan laaja, se on pääasiassa hänen kotikulmansa, sen maaperä, sen ihmiset, sen historia. Joku tälle maaperälle vieras taikka muuten merkillinen siemen lankeaa siihen ja kasvaa. Syntyy joku konflikti, joka päättyy voittoon taikka häviöön. Tämä on Stormin novelli, se on siis todellista novellitaidetta. — Se ei kuitenkaan heti alussa ollut konfliktinovelli. Hänen ensimäisessä laajemmassa teoksessaan ("Immensee" 1849), jolla tekijä saavutti suuren maineen, ihaillaan vain kauniita lyyrillisiä kohtauksia. Siinä, samoin kuin tekijän jo sitä ennen valmistuneissa pienissä maalauksissa perheensä menneisyydestä, humoristisissa saduissa y.m. vielä puuttuu ihmisiltä selväpiirteiset kasvot ja toiminnalta varma kehitys. Se syvä resignatsioni, johon "Immensee" novelli päättyy, jää toistaiseksi runoilijan ainoaksi turvaksi. On hauska seurata, miten romantikosta, verraten nopeasti ja itsetietoisesti kehittyy realisti, miten hänen novelliensa ihmiset saavat selvemmät haahmopiirteet, lihaa ja luuta ja syvemmät tunteet, miten ne yhä enemmän nousevat heidän omasta maaperästään. Yhä syvempiä konflikteja osaa runoilija valita. "Ei kuolema ole ainoa ihmisten tahdon pakko", antaa hän lausua eräässä novellissaan. Tavanmukaisuus ja vapaus, luonnon pakko, mahtavat intohimot taikka heikkoudet ja siveellinen tahto, vanhempien ja lapsien väliset suhteet, perinnöllisyys (Ibsenin edeltäjänä) — siinä ristiriitoja, ja aiheita, joille hän antaa loistavia, perin taiteellisia muodosteluja. 1870 luvun vaiheilta alkaen julkaistut novellit käsittelevät melkein yksinomaan traagillisia konfliktejä. Ne ovat kauttaaltaan aivan omituisen kauniita tuotteita juuri siitä syystä, että ne ovat niin yksinkertaisen todellisia. Lukija tuntee että hän itse joskus jollakin tavalla on elänyt näitä kohtaloita, hän uskoo että niin on pitänyt tapahtua, vaikka loppu tuntuisikin perin julmalta ja armottomalta. — Lisäksi on Storm kirjoittanut muutamia historiallisia novelleja, joiden joukossa on tuo paljon ihailtu "Aquis submersus". Joku vanha käsikirjoitus, joku kroniikka on asian muka kertonut runoilijalle. Me näemme kuitenkin hänen syvälle tunkevan silmänsä, mutta se ei ole haitaksi itse menneen ajan taustalle, sen henkisille virtauksille ja ihmisille, se vaan täydentää kuvan, antaa henkilöille lihan ja hengen ja kohottaa heidät kohtaloonsa nähden samalla heidän aikansa yli. Kansan saduilla, taikauskolla, vanhoilla tavoilla, haaveellisuudella on suuri merkitys näissä novelleissa — tämä on muuan puoli Stormin runoilijaluonteen viimeisessä kehityksessä. Tämä puoli tulee näkyviin voimakkaimmin ja kehittyneimpänä hänen viimeisessä teoksessaan, "Rannikon ratsastajassa", joka nyt tässä esiintyy suomalaisessa asussa. Sen sankari, Hauke Haien, on Friislandin kansan tyyppi, koko sen erikoisuus. Tässä ihmiskohtalossa runoilija antaa kuvauksen miehekkään, turpeeseensa kiintyneen friissiläisa-kansan alituisista ponnisteluista ja taisteluista meren tulvia vastaan, sen voitoista ja häviöistä tässä loppumattomassa kuolonkamppauksessa. Ja semmoisenaan tällä teoksella huolimatta kaikista muodollisista muistutuksista on kantavuutta, sillä on tragiikkaakin, semmoisenaan se on merkkiteos saksalaisessa kirjallisuudessa.

Gustav Schmidt.

I.

Sen, mitä nyt aijon kertoa, sain tietooni jo hyvinkin puoli vuosisataa takaperin, oleskellessani isomummoni, vanhan senaattorinrouvan Feddersenin luona ja hänen nojatuolinsa vieressä istuen lukiessani muuatta sinisiin pahvikansiin sidottua aikakauslehteä — en enää muista oliko se "Leipziger" vai "Pappes Hamburger Lesefrüchten". Olen vieläkin tuntevinani kuinka tuon kahdeksankymmenvuotiaan käsi hyväillen silitti lapsenlapsenlapsena päätä. Hän itse ja silloinen aika ovat jo haudassa ja turhaan olen sittemmin kuulustanut tuota aikakauslehteäkään. En siis kykene tosiasioita vääristelemään, yhtä vähän kuin kykenen niitä puolustamaankaan, jos jonkun päähän pälkähtäisi epäillä kertomukseni todenmukaisuutta. Voin ainoastaan vakuuttaa, että aina tuosta ajasta lähtien eivät nuo asiat ole milloinkaan mielestäni haihtuneet.

* * * * *

Oli muuan lokakuun iltapäivä meidän vuosisatamme kolmannella vuosikymmenellä — niin alotti silloinen kertoja — kun ratsastin ankarassa rajusäässä pitkin pohjoisfriissiläistä patotietä. [Patotie on rannikon suojaksi rakennettua vallia, patoa, pitkin tai sen vieressä kulkeva tie.] Vasemmalla puolella olivat karjan tunti sitten autioksi jättämät marskimaat ja oikealla — aivan kammottavan lähellä — Pohjanmeren aaltoileva syli. Padolta olisi pitänyt voida hyvästi erottaa meressä olevat pienemmät ja suuremmat saaret, mutta minä en nähnyt muuta kuin keltaisenharmaita aaltoja, jotka lakkaamatta raivokkaasti syöksyivät patoa vasten ja tuon tuostakin roiskauttivat minun ja hevoseni päälle likaisenharmaata vaahtoa. Takanani oli kolkko hämäryys, jossa ei voinut toisistaan erottaa taivasta eikä maata, sillä puolikuu, vaikka paraillaan korkeimmillaan taivaalla, oli enimmäkseen kiivaasti kiitävien pilvenjänkäleiden peitossa. Sää oli jäätävän kylmä. Konttaantuneet käteni kykenivät töintuskin suitsenperiä pitelemään, enkä kummeksinut että varikset ja lokit kiirehtivät myrskyn ajamina raakuen ja huutaen mannerta kohti. Alkoi jo hämärtää ja hetkisen päästä en enää voinut erottaa hevoseni kavioita. En kohdannut ainoatakaan ihmissielua enkä kuullut muita ääniä kuin lintujen huutoa, kun ne ohilentäessään pitkillä siivillään melkein viistivät minua ja uskollista ratsuani, sekä tuulen ja veden kohinaa. En voi kieltää, että olisin suonut olevani jossakin mieluisemmassa ympäristössä.

Rajuilmaa oli kestänyt jo kolmatta päivää ja minä olin viipynyt liiankin kauvan erään erittäin rakkaan sukulaiseni talossa. Mutta nyt se ei enää käynyt päinsä. Minulla oli asioita kaupunkiin, joka oli noin parin tunnin matkan päässä etelässä päin. Huolimatta kaikista serkkuni ja hänen herttaisen vaimonsa houkutuksista ja välittämättä oivallisista Perinette- ja Grand-Richard-omenoistaan, läksin iltapäivällä heidän talostaan. "Odotahan vain", huusi serkkuni lähtiessäni, "kun tulet meren rannikolle, käännyt mielelläsikin takaisin! Huoneesi on valmiina varallesi."

Todellakin! Eräänä hetkenä, kun synkkä pilvi pimitti ympäristön sysimustaksi ja ulvova tuulenpuuska oli suistaa minut hevosineni padolta alas, johtui kyllä mieleeni: "Älä ole narri! Käänny ympäri ja asetu ystäviesi luo lämpimän lieden ääreen". Mutta samalla muistin, että paluumatka olisi varmaan vieläkin pitempi kuin matka määräpaikkaani. Ja niin ajaa hölkytin eteenpäin, kohottaen palttoonkauluksen korvilleni.

Mutta nyt tuli patotiellä joku vastaani. En kuullut mitään, mutta yhä selvemmin olin näkevinäni puolikuun niukassa valossa jonkun tumman olennon, ja kun se piakkoin läheni, huomasin edessäni korkeajalkaisen laihan kimon selässä istuvan ratsastajan. Hänen harteillaan liehui tumma vaippa ja ohikiitäessään tuijotti noilta kalpeilta kasvoilta minuun kaksi palavaa silmää.