"Älä luule että olen siitä millänikään", sanoi tyttö vähän mietittyään. "Nehän on miesten töitä!"
Silloin ojensi Hauke hänelle kätensä: "Elke, annappas kättä sille asialle".
Tumma puna kohosi tytön ruskeille kasvoille. "Minkätähden? Enhän valehtele!" huudahti hän.
Hauke aikoi vastata, mutta tyttö oli jo juossut ulos navetasta ja seisoi tadikko kädessään eikä kuullut enää muuta kuin hanhien ja kanojen huutoa ja kaakatusta.
* * * * *
Tammikuu Hauken kolmatta palvelusvuotta oli kulumassa, kun päätettiin viettää yhteistä talvijuhlaa — "jääkeilajuhlaksi" sitä sanottiin. Yhtämittaiset pakkassäät ja tyynet ilmat olivat laskeneet kaikkiin marskialueen kanaviin lujan, sileän kristallipeitteen. Nämät alueet tarjosivat siten laajan kentän pienten, lyijyllä täytettyjen puupallojen maaliin heittämiseksi. Päivän toisensa perään puhalsi vieno koillistuuli. Kaikki oli jo kunnossa. Manterelaiset marskimaan itäpuolella olevassa kirkonkylässä, jotka viime vuoden leikissä olivat päässeet voittajiksi, olivat saaneet ja vastaanottaneet kutsun kilpailuun. Kummallakin puolella oli valittu yhdeksän heittäjää; johtaja ja järjestysmiehet olivat niinikään valitut. Viimemainittujen tehtäviin kuului neuvotella ja sopia epäilyksenalaisista heitoista. Semmoisiksi valittiin aina henkilöitä, jotka osasivat paraiten pitää puoliaan, mieluummin nuoria miehiä, joilla paitsi tavallista tervettä järkeä oli sukkela kieli. Näihin kuului ennen kaikkea Ole Peters, patopäällikön isorenki. "Heittäkää kuin paholaiset!" sanoi hän. "Kokkapuheet seuraa itsestään!"
Oli juhlapäivän aattoilta. Kirkonkylän kapakan sivuhuoneeseen oli kokoontunut joukko heittäjiä päättämään muutamien vielä viime hetkenä pyrkineiden hyväksymisestä. Hauke Haienkin oli niiden joukossa. Ensin hän ei ollut tahtonut ottaa osaa, huolimatta siitä että tiesi olevansa harjaantunut heittäjä. Hän pelkäsi pyyntönsä tulevan hylätyksi Ole Petersin vaikutuksesta, jolla oli leikissä kunniavirka. Tätä tappiota Hauke tahtoi välttää. Mutta Elke oli viime hetkenä kääntänyt hänen mielensä. "Hän ei uskalla sitä tehdä, Hauke", oli tyttö sanonut. "Ole Peters on päiväläisen poika, sinun isälläsi on lehmä ja hevonen ja hän on kylän viisain mies."
"Mutta jos hän sen kuitenkin tekee?"
Elke käänsi häneen tummat silmänsä ja vastasi hymyillen: "Silloin hän pyyhkiköön suutaan, jos tahtoo illalla tanssia isäntänsä tyttären kanssa!" — Siitä oli Hauken rohkeus kasvanut.
Nyt seisoivat nuoret miehet, jotka vielä halusivat leikkiin osanottajiksi, palellen ja jalkojaan tömistellen kirkonkylän kapakan ulkopuolella ja tähystelivät kivilohkareista rakennetun kirkon tornia, jonka vieressä kapakka sijaitsi. Pastorin kyyhkyset, jotka kesäisin elättivät henkensä kylän vainiolla, palasivat nyt talonpoikien pihoista ja aitoista, joista olivat etsineet jyviä, ja katosivat tornin koloissa oleviin pesiinsä. Lännessä kultasi merta hohtava iltarusko.