"Se ei ole tarpeenkaan, teidän armonne", vastasi patopäällikön tytär. "Aijon ennen häitä siirtää omaisuuteni sulhaselleni. Minussakin on, nähkääs, rahtunen ylpeyttä", lisäsi hän; "tahdon mennä naimisiin kylän rikkaimman miehen kanssa!"
"No, Manners?" sanoi pastori. "Arvelen ettei teillä liene mitään sitä vastaan, että liitän yhteen nuoren patopäällikön ja edellisen päällikön tyttären?"
Vanhus pudisti hiljaa päätään. "Jumala suokoon heille siunauksensa!" sanoi hän hartaasti.
Mutta ylipatopäällikkö ojensi tytölle kätensä: "Totta ja järkevää olette puhunut, Elke Volkerts. Kiitän teitä hyvistä tiedonannoistanne ja toivon tulevaisuudessa saavani olla vieraananne hauskemmassa tilaisuudessa, kuin tämänpäiväinen on. Mutta että noin nuori neitonen asettaa patopäällikön, se on tässä asiassa merkillisintä."
"Teidän armonne", vastasi Elke katsoen hyväntahtoiseen patopäällikköön totisin silmin, "kunnon miestä auttaa nainenkin mielellään!" Sitte meni hän toiseen huoneeseen ja laski ääneti kätensä Hauken käteen.
II.
Useita vuosia on kulunut. Tede Haienin pienessä talossa asui uuras työmies vaimoineen lapsineen; nuori patopäällikkö Hauke Haien hallitsi vaimonsa Elke Volkertsin kanssa viimemainitun isän tilalla. Kesäisin suhisi mahtava saarni entiseen tapaan talon edustalla. Mutta sen juurella oli nykyään penkki, ja penkillä nähtiin iltasin enimmäkseen ainoastaan nuori rouva käsitöineen. Tämä avioliitto oli yhä vielä lapseton ja miehellä oli muutakin tekemistä kuin viettää iltaa saarnin alla. Aikaisemmasta avustuksestaan huolimatta oli edelliseltä viranhoitokaudelta vielä peruna joukko keskeneräisiä asioita, joihin hänkään ei ollut siihen aikaan tahtonut tarttua käsiksi. Mutta nyt oli vähitellen kaikki saatava kuntoon, ja hän ponnisteli sen vuoksi tarmonsa takaa. Lisäksi tuli vielä tilan hoito, joka hänen oman maapalstansa kautta vielä suureni ja jota hän kuitenkin koetti hoitaa ilman pikkurengin apua. Näin näkivät molemmat aviopuolisot toisiaan enimmäkseen vain Haukien syödessä kiireisesti päivällistä sekä päivän alkaessa ja päättyessä — paitsi sunnuntaisin, jolloin kävivät kirkossa. Se oli jatkuvaa työtä ja ponnistusta, mutta työtä, joka tuotti samalla tyydytystä.
Silloin liehahti liikkeelle harmillinen juttu. — Kerran eräänä sunnuntaina, kirkonmenojen jälkeen, oli muuan jotenkin levoton joukkue nuorempia tilanhaltijoita marskilta ja mantereelta jäänyt kirkonkylän kapakkaan lasia kilistelemään. Siellä istuessaan ja juodessaan alkoivat he neljättä tai viidettä lasia härppiessään arvostella, ei tosin kuningasta eikä hallitusta — niin korkealle ei vielä silloin kiivetty — mutta kyllä kunnallisia ja muita ylempiä virkamiehiä, ennen kaikkea kunnallisveroja ja velvollisuuksia. Ja mitä kauvemmin he puhuivat, sitä vähemmän löysi mikään armoa heidän silmissään, eivät varsinkaan uudet patoverot. Kaikki kaivannot ja sulut, jotka aina tähän asti olivat kestäneet varsin hyvin, olivat nyt korjauksen tarpeessa; padolla taas ilmausi yhä uusia ja uusia kohtia, jotka vaativat satoja kärrikuormia maata. Paholainenko siinä piti peliään!
"Se johtuu teidän viisaasta patopäälliköstänne", huusi joku manterelainen. "Sehän se aina käy siellä mietiskellen ja pistää sormensa joka koloon."
"Niin, Marten", sanoi Ole Peters, joka istui vastapäätä viimeistä puhujaa, "olet oikeassa. Hän on salapuuhainen mies ja koettaa päästä ylipatopäällikön suosioon. Mutta minkä sille teemme; emme pääse hänestä!"