"Minkätähden olette ottaneet hänet niskoillenne? Nyt saatte siitä kärsiä!"
Ole Peters nauroi. "Niin Marten Fedders, asia on nyt kerta kaikkiaan sillä lailla, että edellinen patopäällikkö sai viran isänsä, tämä vaimonsa tähden." Pöydän ympärillä räjähtävä naurunrähäkkä todisti parhaiten minkä suosion nuo pilasanat saavuttivat kuulijajoukossa.
Mutta ne lausuttiin julkisessa paikassa, siksi ne eivät jääneetkään pelkäksi kapakkasukkeluudeksi, vaan kulkivat pian ympäri sekä manner- että marskikylässä. Niinpä saapuivat vihdoin Haukenkin korviin. Ja hänen silmäinsä ohi kiiti taas tuo rivi pahansuopia kasvoja ja hän oli kuulevinaan heidän naurunsa vielä pilkallisempana kuin mitä se oli ollut kapakkapöydän ääressä. "Koirat!" huusi, hän ja silmänsä välähtivät julmistuneina, ikäänkuin hän olisi tahtonut katseillaan naurajiaan piiskata.
Silloin laski Elke kätensä hänen käsivarrelleen: "Anna heidän olla!
He olisivat kaikki mielellään sinun paikallasi."
"Siinäpä se onkin!" vastasi Hauke katkerasti.
"Niin", sanoi Elke, "eikö Ole Peters itsekin ole pyrkinyt tuolle paikalle?"
"On, Elke. Mutta se omaisuus, jonka hän Vollinan kanssa sai, ei riittänyt patopäälliköksi pääsemiseen!"
"Sano mieluummin: hän itse ei riittänyt siihen toimeen!" Ja Elke veti miehensä mukanaan, niin että tämä joutui seisomaan peilin eteen, joka oli ikkunoiden välillä heidän huoneessaan. "Siellä seisoo patopäällikkö!" sanoi hän. "Katsele häntä tarkoin. Väin se saa viran, joka osaa sitä hoitaakin."
"Olet oikeassa", sanoi hän miettien. "Ja kuitenkin… Niin, Elke, minun täytyy mennä itäsululle; portit eivät taaskaan oikein sulkeudu."
Elke puristi hänen kättään. "Katsohan ensin minuun kerran! Mikä sinua vaivaa, silmäsi tuijottavat niin synkästi?"