"Ei mikään, Elke; olethan aivan oikeassa."
Hauke meni. Mutta hän ei ollut ennättänyt kauvas, kun jo oli unohtanut koko sulun korjauksen. Toinen ajatus, jota hän oli puolittain suunniteltuna mielessään hautonut, mutta joka oli kiireisten ammattitointen tähden joutunut melkein unohduksiin, valtasi uudelleen hänen mielensä, ja voimakkaammin kuin milloinkaan ennen, ikäänkuin hänen siipensä olisivat äkkiä kasvaneet.
Tuskin itsekään tietämättään oli hän kulkenut pitkin meripatoa, hyvän matkaa eteläänpäin kaupunkia kohti. Kylä, joka ulottui tähän suuntaan, oli jo aikoja kadonnut hänen näkyvistään. Hän vaan astui yhä eteenpäin, silmät lakkaamatta suunnattuina leveään, padon kohdalla olevaan edusmaahan. [Edusmaa: meren puolella patoa oleva osa mannermaata.] Kuka hyvänsä olisi häntä vastaan tullen voinut huomata miten kiihkeästi aivot työskentelivät noiden palavien silmien takana. Vihdoin hän jäi seisomaan. Edusmaa yhtyi täällä aivan kapeana kannaksena patoon. "Sen täytyy onnistua!" puheli hän itsekseen. "Seitsemän vuoden päästä ette ole enää sanova että olen patopäällikkö ainoastaan vaimoni tähden!"
Hän seisoi yhä edelleen paikallaan, tarkastellen terävin katsein vihreätä edusmaata edessään. Sitte hän kääntyi takaisin erääseen toiseen paikkaan, missä niinikään tuo leveä maa kapeni suikeaksi kaistaleeksi. Mutta täällä katkasi kaistaleen aivan lähellä patoa voimakas merivirta, joka erotti edusmaan melkein kokonaan mantereesta, muodostaen sen nousuveden aikana saareksi. Tuohon saareen johti mantereelta karkeatekoinen puusilta, jota myöten heinä- ja jyväkuormat sekä karja kuletettiin edestakaisin. Paraikaa oli pakoveden aika ja kultainen syyskuun aurinko kimalteli noin sadan askeleen levyisellä liejukolla ja sen keskellä olevan syvän virran pinnalla, jonka kautta merivesi nytkin virtaili. "Sen voi sulkea", puheli Hauke itsekseen, katseltuaan hetkisen virran kulkua. Sitte hän katsahti jälleen ylös ja veti ajatuksissaan padosta, jolla hän seisoi, viivan virran yli edusmaan rantaa pitkin etelään päin ja toisen itään päin virran jatkon yli aina patoon saakka. Hauken vetämä näkymätön viiva oli uusi pato, uusi myöskin ulkoreunansa muotoon nähden — suunnitelma joka oli olemassa ainoastaan hänen ajatuksissaan.
"Siitä tulisi noin tuhannen demaatin padontamaa" [padontamaa: patoamalla voitettu uusi maa-alue, joka ei ole vielä "marskimaaksi" tekeytynyt], puheli hän itsekseen hymyillen. "Ei aivan suurikaan, mutta…"
Toinenkin lasku johtui hänen mieleensä. Edusmaa oli seurakunnan oma, sen yksityiset jäsenet omistivat siitä osia aina tilustensa suuruuden mukaan taikka muuten tapahtuneen laillisen oston kautta. Hauke alkoi laskea yhteen miten monta osuutta hän oli saanut oman isänsä, miten monta Elken isän perintönä ja miten monta hän oli naimisissa olonsa aikana itse ostanut, osaksi hämärästi aavistaen sen edullisuuden ja lammaslaumansa lisäämisen mahdollisuuden. Noita osuuksia oli jo koko joukko. Ole Peters oli hänelle myynyt kaikki edusmaalla olevat osuutensa, suututtuaan siitä että hänen paras oinaansa oli hukkunut muutamassa tulvassa. Tuo tulva oli kuitenkin ollut harvinainen onnettomuus, sillä mikäli Hauke muisti, oli tulva korkeankin nousuveden aikana huuhdellut ainoastaan äärimmäisiä reunoja. Miten erinomaisia laitumia ja peltoja siitä tulisikaan, kun uusi pato sen rantoja ympäröisi. Tuo ajatus huimasi hänen päätään, mutta hän puristi kyntensä lujasti kämmenlihaan ja pakotti silmänsä tarkastamaan selvästi ja kylmästi edessään olevaa todellisuutta: suurta, patoamatonta, myrskyn ja tulvien valtaan heitettyä aluetta, jonka äärimmillä reunoilla paraikaa kuleskeli joukko likaisia lampaita. Lisäksi vielä hänelle itselleen runsaasti työtä, taistelua ja harmia! Ja kaikesta tästä huolimatta tuntui hänestä kuitenkin, poiketessaan patotieltä marskien läpi taloonsa johtavalle polulle, kuin olisi hän tuonut mukanaan suuren aarteen.
Porstuassa tuli Elke vastaan. "Kuinka oli sulun laita?" kysyi hän.
Hauke katsoi vaimoonsa salaperäisesti hymyillen: "Tarvitsemme pienen uuden sulun", virkkoi hän, "ja uusia kaivantoja ja uuden padon".
"En ymmärrä sinua", vastasi Elke heidän sisään mennessään. "Mitä tuumit, Hauke?"
"Minä tuumin", vastasi tämä hitaasti ja sitte hetkeksi pysähtyen, "minä tuumin että se suuri edusmaa, joka ulottuu meidän tilamme kohdalta länteen päin, on padottava kuivaksi. Tulvat ovat miltei ihmisijän antaneet meidän olla rauhassa. Mutta jos semmoinen joskus nousisi vesijättömaallemme, silloin voi äkkiä tulla kaiken loppu. Ainoastaan tuo ijänikuinen saamattomuus on voinut jättää asian sikseen aina tähän päivään saakka!"