Sain pian kuulla että ystävällinen naapurini oli patopäällikkö. Kiehdyimme keskusteluun ja minä aloin kertoa tuota merkillistä kohtausta patotiellä. Hän tuli tarkkaavaiseksi ja äkkiä huomasin keskustelun ympärillämme tauonneen. "Rannikon ratsastaja!" huudahti muuan joukosta ja kaikkia puistatti kauhistuksen tunne.
Patopäällikkö nousi seisoalleen. "Älkää pelästykö", puheli hän pöydän yli, "sen ei tarvitse meitä tarkottaa. Vuonna 17 se niinikään tarkotti heitä tuolla vastapäätä; koettakaa ajatella kaikkia mahdollisuuksia!"
Minua alkoi kammottaa. "Anteeksi", sanoin heille; "mikä se onkaan tuo
Rannikon ratsastaja?"
Syrjässä uunin takana istui hiukan kumarassa asennossa pieni laiha mies. Hän oli puettu kuluneeseen mustaan takkiin; toinen olkapää näytti jonkun verran vialliselta. Mies ei ollut sanallakaan ottanut osaa muiden keskusteluun, mutta tuon harmaatukkaisen silmät osottivat selvästi, että hän ei suinkaan nukkunut.
Patopäällikkö viittasi kädellään häneen. "Koulumestarimme", sanoi hän korottaen ääntään, "voi kaikista täällä olevista paraiten sen Teille kertoa. Hän tosin voi sen tehdä ainoastaan omalla tavallaan eikä niin hyvin kuin vanha emännöitsijäni Antje Vollmers".
"Laskette varmaankin leikkiä, herra patopäällikkö", kuului uunin takaa koulumestarin heikko ääni, "kun asetatte vanhan tuhman huuhkajanne minun rinnalleni!"
"Niin, niin, koulumestari!" vastasi toinen. "Mutta huuhkajatpa ne paraiten pitävät tuollaiset jutut muistissaan!"
"Emme ole tässä asiassa aivan samaa mieltä", sanoi pieni herra ja hänen hienopiirteisillä kasvoillaan väreili vieno ivahymy.
"Näettekös", kuiskasi patopäällikkö korvaani, "hän on yhä vieläkin hieman ylpeänsekainen. On joskus nuoruudessaan tutkinut jumaluusoppia, mutta onnettoman rakkausjutun vuoksi jäänyt kotiseudulleen koulumestariksi."
Äskenmainittu oli sillaikaa noussut uuninnurkastaan ja istuutunut viereeni pitkän pöydän ääreen. "Kertokaa, kertokaa, koulumestari!" huusi pari seuran nuorinta jäsentä.