"Tahtoisin mielelläni täyttää toivomuksenne", sanoi vanhus puoleeni kääntyen, "mutta juttuun on sekotettu paljo yliluonnollista ja sen kertominen tuottaa muutenkin vaikeuksia."
"Pyydän ettette jätä mitään pois kertomuksestanne", vastasin minä.
"Saatatte uskoa, että minä kyllä kykenen erottamaan akanat jyvistä."
Vanhus katsoi minuun ymmärtävästi hymyillen. "Alottakaamme siis", sanoi hän.
"Viime vuosisadan keskipalkoilla tai oikeastaan, tarkemmin sanoakseni, ennen ja jälkeen tuota aikaa oli täällä palopäällikkönä mies, joka ymmärsi patoja ja kaivantoja vähän paremmin kuin tavalliset talonpojat ja maanomistajat. Mutta tuskinpa hänkään tarpeeksi asti, sillä hän oli lukenut hyvin vähän oppineiden ammattimiesten kirjotuksia ja enimmäkseen vain ominpäin miettien hankkinut tietonsa. Olettehan kuullut, herrani, että friissiläisillä on terävä laskupää ja olette kai kuullut puhuttavan meikäläisestä Hans Mommsenista, Fahretostilaisesta, joka oli pelkkä talonpoika, mutta kuitenkin osasi tehdä kompasseja ja laivakelloja, kaukoputkia ja urkuja. No niin, jotakin siihen suuntaan se oli ollut äskenmainitun patopäällikön isäkin, kuitenkin vain pienemmässä määrässä. Hänellä oli pari marskimaapalstaa, joissa viljeli rapsia ja papuja sekä korjasi heiniä ainoalle lehmälleen; kävi sitäpaitsi syksyin keväin maata mittaamassa ja istui talvisin, jolloin mereltä puhaltava luoteistuuli rytyytti hänen ikkunanpieliään, tuvassaan karttoja piirrellen. Poika istui silloin enimmäkseen hänen vieressään, katsellen kuinka isänsä mittaili ja laski ja aina väliin työnteli kädellään vaaleata tukkaansa taapäin. Eräänä iltana kysyi hän vanhukselta minkätähden se, mitä hän oli äsken paperille kirjottanut, oli juuri niin eikä toisin ja sanoi oman mielipiteensä asiasta. Mutta isä, joka ei tiennyt mitä vastata, pudisti päätään ja sanoi: 'Sitä en voi sinulle sanoa, mutta niin se on ja sinä olet väärässä. Jos haluat lisätietoja, niin hae huomenna ylisten kirstusta eräs kirja, jonka muuan Euklides niminen mies on kirjottanut. Se kyllä selvittää sinulle asian!'"
— Poika juoksi seuraavana päivänä ylisille ja löysi pian tuon kirjan, sillä monta kirjaa ei talossa ollut kaiken kaikkineenkaan. Mutta isä nauroi, kun poika asetti sen vanhuksen eteen pöydälle. Se oli hollanninkielinen Euklides, ja hollanninkieltä, vaikkapa se onkin puolittain saksankielen kaltaista, eivät he kumpikaan ymmärtäneet. "Niin, niin", sanoi isä, "kirja on isäni ajoilta, joka vielä ymmärsi tuota kieltä. Eikö siellä saksankielistä ollutkaan?"
Poika, joka oli harvapuheinen, katsoi rauhallisesti isäänsä ja sanoi ainoastaan: "Saksalaista siellä ei ollut. Saanko minä tämän omakseni?"
Ja kun vanhus nyökäytti myöntävästi päätään, näytti hän vielä toistakin, puolittain revittyä pientä kirjaa. "Saanko tämänkin?" kysyi hän jälleen.
"Ota molemmat!" sanoi Tede Haien. "Niistä ei sinulle ole suurta apua."
Mutta tuo toinen kirja oli pieni hollantilainen kielioppi. Ja kun talvi oli vasta alussaan, niin tuo kirjanenpa auttoikin poikaa niin pitkälle, että hän, kun vihdoin karviaismarjapensaat heidän puutarhassaan kukkivat, ymmärsi sen avulla Euklideensa melkein joka kohdasta.
"Olen kyllä, herrani, kuullut saman jutun kerrottavan Hans Mommsenista", sanoi koulumestari keskeyttäen kertomuksensa. "Mutta ennen hänen syntymistään on sama asia kerrottu täällä meidän keskuudessa Hauke Haienista — se oli pojan nimi. Tiedättehän, että kun suurempi tulee, silloin tavallisesti liitetään hänen nimeensä kaikki, mitä hänen edeltäjänsä ovat tosissaan tai leikillään tehneet."