Vanhus näki nyt että poika välitti yhtä vähän lehmistä kuin lampaistakaan eikä tuskin huomannutkaan milloin pavut kukkivat, mikä kuitenkin on marskimiehen suurimpia riemuja. Lisäksi ajatteli hän että pieni tila mahdollisesti pysyisi pystyssä jonkun talonpojan ja hänen poikansa työllä, vaan ei milloinkaan puolioppineen ja hänen renkinsä hommilla, sekä ettei hän itsekään ollut juuri sanottavaa hyvinvointia saavuttanut. Siksi lähetti hän tuon suuren pojan patotyöhön, jossa tämän muiden työmiesten kera täytyi kärrätä mutaa pääsiäisestä Martinpäivään saakka. "Se kyllä parantaa hänet Euklideestä", ajatteli isä itsekseen.
Ja poika kärräsi mutaa. Mutta hänellä oli koko ajan Euklides taskussaan, ja työmiesten syödessä aamiaistaan tai illallistaan, istui hän kumoon käännetyillä työntökärryillään kirja kädessä. Ja kun syksyllä vesi usein nousi niin korkealle, että työ oli keskeytettävä, silloinpa hän ei mennytkään muiden työmiesten tavoin kotiinsa, vaan jäi kädet polvien ympäri ristittyinä istumaan padon merenpuoleiselle rinteelle ja katseli tuntikausia kuinka Pohjanmeren sameat aallot tyrskyivät yhä korkeammalle padon turverintaa vasten. Vasta kun vesi nousi hänen jalkainsa yli ja kun vaahto räiskyi kasvoilleen, siirtyi hän pari jalkaa korkeammalle ja jäi taasen istumaan. Hauke Haien ei kuullut veden läiskyntää eikä lokkien ja rannikkolintujen huutoja, jotka lensivät hänen ympärillään ja päällään ja miltei viistivät häntä siivillään sekä katsoivat häneen säihkyvin mustin silmin. Hän ei myöskään nähnyt, miten yön vaippa laskeutui laajan, aution vesierämaan ylitse. Ainoat, mitkä hän näki, olivat aaltojen harjanteet, jotka nousuveden aikana löivät kovin iskuin aina samaan paikkaan ja aivan hänen silmäinsä edessä huuhtoivat turpeita padon jyrkästä seinämästä.
Kauvan yhteen kohtaan tähystettyään nyökäytti hän usein hitaasti päätään tai piirsi kädellään ilmaan pehmeän viivan, ikäänkuin lieventääkseen siten padonseinämän jyrkkyyttä. Kun vihdoin ilma pimeni, niin että kaikki esineet katosivat näkyvistä ja ainoastaan nousuveden pauhu kohisi hänen korvissaan, silloin hän nousi ja meni miltei läpimärkänä kotiinsa.
Kun Hauke näin eräänä iltana astui tupaan isänsä luo, joka paraillaan puhdisti mittauskalujaan, puhkesi ukko puhumaan: "Mitä sinä siellä ulkona kuleksit? Sinähän olisit voinut vaikka hukkua vesi syöksyy tänään patoja vastaan."
Hauke katsoi häneen uhmaten.
"Etkö kuule? Sanoin että olisit voinut vaikkapa hukkua siellä."
"Kuulen", sanoi Hauke. "Mutta en ole toki vielä hukkunut."
"Et", vastasi vanhus hetken päästä katsellen hajamielisesti — "et vielä tällä kertaa."
"Mutta meidän patomme eivät kelpaa mihinkään!" jatkoi Hauke.
"Mitä puhut, poika?"