"Syytä en ole kuullut. Mahdollisesti on se liian voimakas, kun se juoksee aivan suoraan." Samassa hän muisti jotakin ja hänen totisiin silmiinsä kohosi miltei veitikkamainen ilme. "Kun olin lapsi, kuulin kerran renkien siitä puhelevan. He arvelivat että sulku ei kestäisi virran painoa, ellei joku elävä olento kätkettäisi sen sisään. Kun tuolla toisella puolella, hyvinkin sata vuotta sitte, rakennettiin patoa, kerrotaan sinne upotetun mustalaislapsen, jonka he olivat ostaneet äidiltään suuresta summasta. Nyt ei kai enää kukaan lastaan möisi!"
Hauke pudisti päätään: "Onpa hyvä ettei meillä ole lasta, muuten piankin vaatisivat sen".
"Sitä he eivät saisi!" sanoi Elke syleillen häntä tuskaisesti.
Hauke hymyili.
"Entä suunnattomat kustannukset! Oletko niitä ajatellut?" kysyi hänen vaimonsa.
"Olenhan niitäkin ajatellut, Elke. Mutta tulot tulevat korvaamaan monenkertaisesti menot. Kustannukset vanhan padon korjaamisesta siirtyvät osaksi tähän uuteen. Teemmehän itsekin työtä, kunnassamme on yli kahdeksankymmentä hevosta ja nuorista voimista ei ole puutetta. Et ole minua turhan vuoksi auttanut patopäälliköksi, Elke; tahdon näyttää heille että olen sen viran ansainnut!"
Elke oli polvistunut hänen eteensä, katsellen surumielisesti miestään silmiin. Nyt hän nousi huoaten. "Menen työhöni", sanoi hän silitellen hitaasti Hauken poskea. "Ja niin tee sinäkin, Hauke!"
"Amen, Elke!" vastasi nuori patopäällikkö vakavasti hymyillen. "Työtä on kyllin kummallakin."
— — Ja työtä olikin molemmilla riittävästi. Raskain taakka joutui kuitenkin miehen hartioille. Sunnuntai-iltapuolina ja useimmiten arki-iltoinakin, päivätyön päätyttyä, istui Hauke taitavan maamittarin kanssa laskien, piirustaen ja suunnitellen. Yksinkin jäätyään jatkoi hän työtään usein yli puoliyön. Silloin hän hiipi yhteiseen makuuhuoneeseen — asuinhuoneen tummaa seinäsänkyä ei enää käytetty Hauken isännyyden aikana — ja jotta hän vihdoinkin asettuisi lepoon, makasi hänen vaimonsa suletuin silmin kuin nukkunut, vaikka hän sitä ennen oli tykkivin sydämin odottanut vain hänen tuloaan. Hauke suuteli Elkeä otsalle lausuen hiljaa jonkun hyväilynimen ja vaipui uneen, jota hänelle usein oli suotu vain kukon ensi lauluun.
Talvimyrskyssä seisoi hän ulkona padolla, kädessään kynä ja paperi, laskien ja piirtäen tuulenpuuskan riistäessä lakin hänen päästään, niin että pitkät vaaleat hiuksensa liehuivat tuulessa kasvojensa ympärillä. Toisinaan, milloin jäät eivät sulkeneet tietä, läksi hän rengin seuraamana veneellä rantavesille, mitaten virran syvyyttä niissä kohti, joista ei ollut vielä varma.