Elke oli useinkin huolissaan hänen hengestään. Mutta kun Hauke jälleen oli kotona, ei olisi voinut tuota pelkoa huomata muusta kuin hänen lujasta kädenpuristuksestaan tai hänen muuten niin rauhallisten silmiensä välkkeestä. "Kärsivällisyyttä, Elke!" sanoi Hauke kerran, kun hänestä tuntui että vaimonsa perin vastahakoisesti päästi hänen menemään. "Minun täytyy ensin itse olla asiasta selvillä, ennenkuin voin tehdä ehdotukseni!" Silloin Elke nyökäytti päätään ja päästi hänet.
Matkoja kaupunkiin ylipatopäällikön luo karttui useita, ja kaikki nämät sekä tilanhoitohuolet jatkoivat työpäivää myöhään yöhön. Hänen kanssakäymisensä muitten ihmisten kanssa, muulloin kuin työssä ja toimessa, loppui melkein tykkänään, yksinpä vaimonsakin kanssa hän seurusteli entistä vähemmin. "Nyt on huonot ajat, ja niitä tulee jatkumaan vielä kauvan", sanoi Elke työhön mennessään.
Vihdoin, kun aurinko ja kevättuulet olivat murtaneet jään kaikkialta, olivat tarpeelliset valmistustyötkin loppuun suoritetut. Ylipatopäällikölle oli korkeampaan paikkaan lähetettäväksi jätetty asiapaperit, jotka sisälsivät ehdotuksen ennenmainitun edusmaan patoamisesta yleishyödyn edistämiseksi, mutta yhtähyvin valtion kassankin, koska viimemainitulle karttuisi siitä verraten lyhyen ajan kuluttua noin 1,000 demaatin vero. Tämä ynnä siihen kuuluvat suunnitelmat ja piirustukset sekä nykyisestä asemasta että vastaisista suluista ja kaivannoista olivat nyt puhtaaksi kirjotettuna sovitetut suureen kuoreen ja varustetut patopäällikön virkaleimalla.
"Siinä se on, Elke", sanoi nuori patopäällikkö. "Anna sille nyt siunauksesi!"
Elke laski kätensä Hauken käteen. "Me tahdomme pitää yhtä", sanoi hän.
"Niin tahdomme."
* * * * *
Sitte lähetettiin ratsastaja viemään asiapapereita kaupunkiin.
"Tahdon Teille huomauttaa, herrani", keskeytti koulumestari kertomuksensa, katsoen minuun ystävällisesti, "että kertomukseni tähänastiset tapahtumat olen koonnut miltei neljäkymmenvuotisen täälläoloni aikana ymmärtäväisten ihmisten suusta. Se, mikä nyt seuraa ja jonka kerron teille saattaakseni alkuosan sopusointuun lopun kanssa, oli jo entisaikaan ja on yhä vieläkin koko marskikylän tarujen aiheena, niin pian kuin vaan rukit alkavat pyöriä pyhäinpäivän aikana."
Patopäällikön talosta noin viisi- kuusisataa askelta pohjoiseen oli siihen aikaan rantaliejukon keskellä, parintuhannen askeleen päässä padosta, pieni saari nimeltä Jeversinsaari. Entisaikoina oli sitä käytetty lammasten laitumena, sillä se oli silloin ruohon peittämä. Mutta ruohopa oli hävinnyt tuon matalan saaren jouduttua pari kertaa juuri keskikesän aikana veden valtaan. Siten se oli käynyt kelpaamattomaksi edes lammasten laitumeksi. Ja niin ei enää kukaan käynyt saarella, lukuunottamatta lokkia ja muita rannikkolintuja tai jotakuta silloin tällöin sinne eksyvää merikotkaa. Valoisina kuutamoiltoina näki padolla seisoja saaren sumuharsoon kääriytyneenä. Ja kuun paistaessa idästä päin saattoi sen valossa erottaa saaren rannalla muutamien hukkuneiden lampaiden vaalenneita luita ja erään hevosenluurangon, jonka ilmaantuminen pienelle saarelle oli jokaiselle arvotus.