Eräänä maaliskuun iltana, päivätyön päätyttyä, seisoi äskenmainitussa paikassa Tede Haienin talossa asuva työmies ja nuoren patopäällikön renki Iven Johns, tarkastellen liikkumattomina niukassa kuunvalossa epäselvästi esiintyvää pikkusaarta. Joku merkillisyys näytti siellä kiinnittävän heidän huomiotaan. Työmies pisti väristen kädet taskuunsa: "Tule, Iven", sanoi hän. "Se ei ole oikeata peliä, mennään kotiin!"
"Katsohan tuota!" naurahti toinen, vaikkapa naurussaan värähtikin kauhunsekainen sävy. "Sehän on oikein suuri, elävä elukka! Mikä kumma lie sen ajanut liejukkosaarelle! Katsoppas, nyt se kurkottaa kaulaansa meitä kohti! Eipä, se taivuttaakin päänsä, se syö! Olen luullut että siellä ei olisi juuri mitään syömistä. Mikähän tuokin lienee?"
"Mitä se meihin kuuluu!" vastasi toinen. "Hyvää yötä, Iven, ellet tahdo minua seurata; minä menen kotiin."
"Niin, niin; sinulla on vaimo, sinä pääset lämpimään vuoteeseen!
Minun huoneessani on yhtä kolkkoa kuin täällä ulkonakin!"
"Hyvää yötä vaan", huusi työmies astuen pitkin patoa kotiin päin. Renki katsahti pari kertaa menevän jälkeen, mutta halu katsella tuota salaperäistä näkyä kiinnitti hänet vielä paikalleen. Silloin tuli lyhyenlainen, tumma olento patoa myöten kylästä päin häntä vastaan. Se oli patopäällikön juoksupoika. "Mitä sinä tahdot, Carsten?" huusi renki hänelle.
"En mitään omasta puolestani", sanoi poika. "Mutta isäntä tahtoo puhua kanssasi, Iven Johns."
Rengin huomio kiintyi jälleen saareen. "Tulen paikalla", sanoi hän.
"Mitä sinä sinne katselet?" kysyi poika.
Renki kohotti käsivartensa ja viittasi äänetönnä saarelle päin. "Ohoh!" kuiskasi poika; "siellähän kävelee hevonen — kimo. Nyt on paha liikkeellä — kuinka on hevonen päässyt Jeversinsaareen?"
"En tiedä, Carsten. Mutta lieneekö tuo oikea hevonen?"