"Onpahan vaan, Iven; katsoppas, se syö kuin hevonen ainakin! Mutta kuka on sen sinne vienyt? Meidän kylässä ei ole niin suuria veneitä! Ehkä se onkin lammas. Pietari-setäni on sanonut että kuunvalossa näyttää kymmenen turveläjää kokonaiselta kylältä. Ei, mutta katsohan! Nyt se juoksee — se on sittenkin hevonen!"
Molemmat seisoivat hetkisen vaiti, silmät suunnattuina salaperäiseen hevoseen, jonka he näkivät epäselvästi saarella kävelevän. Kuu oli korkealla, valaisten laajaa rannikkoa, jonka kimalteleva liejukko vähitellen katosi nousuveden alle. Tuolta äärettömältä vesiaavikolta ei kuulunut ainoankaan elävän olennon ääntä, ei muuta kuin veden hiljaista kohinaa. Autio ja hiljainen oli patojen takana oleva marskikin. Lehmät ja muu karja olivat vielä navettoihin ja talleihin sulettuina. Ei näkynyt muuta liikkuvaa, kuin tuo hevosentapainen Jeversinsaarella. "Ilma kirkastuu", huusi renki keskeyttäen äänettömyyden. "Näen selvästi vaaleain leukaluiden hohtavan tuolla!"
"Niin minäkin", sanoi poika sinnepäin tähystellen. Sitte hän yhtäkkiä veti renkiä hihasta: "Iven", kuiskasi hän, "missä on se hevosenluuranko, joka on siellä ollut? En näe sitä nyt!"
"En minäkään! Merkillistä!" vastasi renki.
"Eipä niinkään merkillistä, Iven! Sanotaan että muutamina öinä, en tiedä varmaan milloin, luurangot saavat liikkumiskyvyn."
"Mutta sehän on akkain pakinaa!" sanoi renki.
"Voi olla, Iven", arveli poika.
"Mutta sinun kai oli määrä hakea minua. Tule, meidän täytyy mennä kotiin! Tuo pysyy ennallaan."
Poika ei olisi mitenkään lähtenyt, mutta renki veti hänet väkisin mukaan. "Kuulehan, Carsten", sanoi Iven, kun olivat jo hyvän matkan päässä saaresta, "sinuahan pidetään oikeana huimapäänä; etkö tahtoisi tutkia tuotakin asiaa?"
"Miksikäs en", vastasi Carsten, vieläkin hieman väristen, "tutkitaan vaan, Iven!"