"Sepä riittääkin", vastasi renki, veti poikaa kädestä ja osotti vastapäätä olevaa saarta. "Näetkö siellä mitään. Carsten?"
"Tosiaankin, siellähän se kävelee taasenkin!"
"Taasenko?" vastasi renki. "Olen tarkastellut tuota paikkaa koko ajan, eikä se ole poistunut siitä hetkeksikään. Sinä menit suoraan hirviötä kohti."
Poika katsoa toljotti toveriinsa. Kauhu kuvastui hänen muuten niin reippailla kasvoillaan, niin että renkikin sen huomasi. "Tule", sanoi tämä, "mennään kotiin. Täältä katsoen se on elävä hevonen, ja siellä makaa ainoastaan luut — se on enemmän kuin me voimme käsittää. Mutta älä hiisku mitään, tällaisista asioista ei puhuta."
Niin puhuen kääntyivät he kotiinpäin. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan ja marski lepäsi heidän edessään autiona ja hiljaisena.
— — Mutta kuun vaihteessa, kun yöt olivat pimenneet, tapahtui jotain muuta.
Hauke Haien oli sattumalta ratsastanut kaupunkiin hevosmarkkinoiden aikana. Tarkotuksensa ei suinkaan ollut puuttua hevoskauppoihin, mutta siitä huolimatta hän kotiin palatessaan toi mukanaan toisenkin hevosen. Se oli pitkätakkuinen raukka ja niin laiha, että saattoi laskea jokaisen luun; raukeat silmät olivat syvällä kuopissaan. Elke oli astunut ovesta ulos, tullakseen puolisotaan vastaan. "Taivas!" huudahti hän. "Mitä me tuolla vanhalla kimolla teemme?" Sillä kun Hauke saapui hevosineen saarnin luo, näki Elke että eläinraukka kaiken lisäksi ontuikin.
Mutta nuori patopäällikkö hyppäsi nauraen ruskean valakkansa selästä:
"Älä ole milläsikään, Elke; ei se paljoa maksakkaan".
Viisas rouva vastasi: "Tiedäthän että halvin tavara tulee aina lopulta kalleimmaksi".
"Eipä sentään aina, Elke! Eläin on korkeintaan neljän vuoden vanha, katsohan tarkemmin. Se on nälkiintynyt ja rääkätty; meidän kaurat kyllä kohottavat sen päätä. Tahdon pitää itse huolta, etteivät anna sille liiaksi."