Elke katsoi mieheensä kauvan tummine silmineen. "Suo anteeksi,
Hauke", sanoi hän, "olen väliin epäilevä raukka!"
Hauke kumartui ja suuteli häntä: "Olet minun vaimoni ja minä sinun miehesi, Elke! Toisiksi eivät asiat enää muutu."
Elke kiersi kätensä kiihkeästi miehensä kaulaan: "Olet oikeassa, Hauke, ja se mitä tulee, se tulee meille kummallekin." Sitte hän irtaantui punastuen. "Lupasit kertoa minulle kimosta", sanoi hän hiljaa.
"Niin lupasin, Elke. Sanoin äsken että olin riemuissani ylipatopäällikön ilmottamasta hyvästä uutisesta. Ratsastaessani kotiinpäin kohtasin sulun luona, lähellä satamaa, ryysyisen miehen — mikä lie ollut maantienkulkija, padonpaikkaaja tai muu sellainen. Mies talutti kimoa päitsistä. Mutta kimo katsoi minuun arasti, tuntui kuin se olisi tahtonut pyytää minulta jotakin. Ja olinhan tällä hetkellä kyllin rikas. 'Hoi, mies!' huusin hänelle, 'mihin tuota konia viette?'"
Mies pysähtyi ja samoin kimo. "Aijon sen myydä", sanoi hän iskien viekkaasti silmää.
"Et kai sentään minulle?" huudahdin leikilläni.
"Arvelen että se on hyvä hevonen ja ettei sata taaleria ole siitä liian paljo."
Nauroin häntä vasten partaa.
"No", sanoi hän, "älkää toki noin kovasti naurako. Eihän teidän ole pakko aivan tuota hintaa maksaakkaan. Minä en voi sitä kauvemmin elättää, vaan teidän luonanne siitä tulisi pian toisen näköinen."
Silloin hyppäsin alas valakkani selästä, ja katsoessani kimon suuhun, näin että se oli vielä nuori. "Mikä on viimeinen hintanne?" kysyin minä, kun hevonenkin jälleen katsoi niin rukoilevasti.