"Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä taalerista!" sanoi mies, "päitset seuraa mukana."
"Silloin, vaimoni, pistin nuo kolmekymmentä taaleria hänen ruskeaan käteensä, joka oli kuin haukan kynsi. Sain mielestäni kimon hyvällä kaupalla. Merkillistä vain oli, että kun ratsastin hevosteni kanssa kotiinpäin, kuulin takanani naurua, ja kääntyessäni katsomaan, näin tuon mustan miehen seisovan hajasäärin kädet selän takana ja nauravan pirullista naurua."
"Hui!" huusi Elke, "kunhan kimosi vaan ei toisi mukanaan mitään pahaa vanhalta isännältään! Toivon että se olisi sinulle onneksi, Hauke!"
"Ainakin hevosen luulisin löytävän meillä onnensa, mikäli se minusta riippuu!" — Patopäällikkö läksi talliin, niinkuin oli pojalle luvannut.
— — Mutta hän ei ruokkinut kimoa ainoastaan sinä iltana, vaan piti siitä yhä edelleenkin alituista huolta. Hauke tahtoi näyttää tehneensä hyvän kaupan, tai ei ainakaan huonoa. Ja jo muutamien viikkojen päästä korjautui eläimen ryhti ja ulkomuoto. Karkea takku katosi vähitellen ja sijaan ilmaantui kiiltävä, harmaantäplikäs karva. Kun Hauke eräänä päivänä talutti kimoaan pihalla, asteli se siinä niin notkeana ja varmana. Nuori patopäällikkö ajatteli että tuntematon myyjä oli ollut joko narri tai voro, joka oli sen varastanut. — Ja pian muuttuivat asiat siksi, että kun hevonen vain kuuli hänen askeleensakin tallissa, nosti se päänsä ja hirnui hänelle. Hauke huomasi myöskin että sillä oli, niinkuin araapialaisilla hevosilla, hienopiirteinen lihaton naama, jossa säihkyi kaksi ruskeata tulista silmää. Kerran toi hän sen tallista ja kiinnitti selkään kevyen satulan. Mutta hän oli tuskin ennättänyt nousta satulaan, kun eläimen kurkusta helähti ilohuudon tapainen hirnunta, ja nyt tuulena kumpua alas, sieltä tielle ja patoa kohti. Mutta ratsastaja istui lujasti satulassa, ja kun he saapuivat padolle, kulki se tyynemmin, kuin keveästi tanssien ja kaarrutti kaulaansa merelle päin. Hauke taputteli ja silitteli sen kiiltävää kaulaa; mutta sepä ei enää ollutkaan tyynnyttelemisen tarpeessa. Hevonen näytti olevan jo täysin yhtä mieltä ratsastajan kanssa, ja kulettuaan jonkun matkaa pohjoiseen pitkin patoa, käänsi Hauke sen helposti ja saapui jälleen kotipihalle.
Rengit seisoivat yhä paikallaan, odottaen isäntänsä palaamista. "No niin, John", huusi tämä hypäten selästä alas, "vie se nyt laitumelle muitten luo. Se keinuttaa sinua selässään kuin kehdossa vain!"
Kimo pudisti päätään ja hirnui äänekkäästi päiväpaisteisessa kevätilmassa rengin irrottaessa satulaa ja pojan viedessä sen kalustohuoneeseen. Sitte asetti se päänsä isäntänsä olkapäälle nauttien tämän hyväilyistä. Mutta kun renki aikoi hypätä selkään, teki se aika loikkauksen sivulle, jääden liikkumattomana paikoilleen, kauniit silmät herraansa suunnattuina. "Hohoi, Iven; loukkaannuitko?" Ja Hauke koetti auttaa renkiä seisoalleen.
"En sanottavasti, herra; kyllä se menee ohi", vastasi renki lonkkaansa hieroen. "Mutta paholainen istukoon sen selässä!"
"Ja minä!" lisäsi Hauke nauraen. "No vie se sitte taluttaen laitumelle!"
Ja kun renki hiukan nolon näköisenä läksi taluttamaan, asteli kimo aivan rauhallisesti jälessä.