— — Muutamia päiviä myöhemmin seisoivat renki ja poika tallinoven edessä. Iltarusko padon tuolla puolen oli jo sammunut ja tällä puolen olevan padontamaan peitti synkkä hämärä. Ainoastaan silloin tällöin kuului kaukaa lepuustaan häirityn karjan ammumista taikka kärpän tai vesirotan saaliiksi joutuneen leivon piipitystä. Renki nojautui ovipieltä vasten, poltellen lyhyttä piippunysäänsä, josta tuprahtelevia röyhylöitä hän ei enää pimeässä erottanut. Hän ja poika eivät olleet vielä vaihtaneet sanaakaan. Viimemainitulla oli jotain mielessä, vaikkei oikein tiennyt miten sovittaa sanansa harvapuheiselle rengille. "Kuulehan Iven!" sanoi hän lopulta. "Muistat kai tuon hevosenluurangon Jeversinsaarella?"
"Entä sitte?" kysyi renki.
"Niin, Iven, entä sitte? Se ei ole siellä enää lainkaan; yhtä vähän päivällä kuin kuunvalossakaan. Olen ollut sitä padolta käsin katselemassa ainakin parikymmentä kertaa."
"Vanhat luut ovat kai hajonneet", sanoi Iven rauhallisesti, edelleen piippuaan poltellen.
"Mutta minä olin siellä kuunvalossakin, eikä se kävele enää
Jeversinsaarella!"
"Niin", sanoi renki, "jos kerran luuranko on hajonnut, niin tuskinpa se silloin enää pystyyn pääseekään."
"Älä laske leikkiä, Iven! Sillä nyt minä sen tiedän ja voin sanoa sinullekin, missä se on."
Renki kääntyi äkkiä häneen päin: "Vai niin, missä se sitte on?"
"Missä?" toisti poika painokkaasti. "Se on meidän tallissamme. Siellä se on nyt, koska se ei enää ole saarella. Eikä isäntämme sitä ilman aikojaan itse ruoki; kyllä minä tiedän asiat, Iven!"
Renki höyräytti muutamia suuria savupilviä. "Oletko hupsu, Carsten?" sanoi hän sitte. "Meidän kimoko? Jos jossakin hevosessa on tulta ja eloa, niin on sitä siinä! Kuinka semmoinen hulivilipoika, kuin sinä olet, voi uskoa mokomia ämmäin loruja!"