"Olette oikeassa", vastasi Hauke, "siitä on todellakin kolmekymmentä vuotta, kun vanhaa patoa viimeksi korjattiin, sitä ennen viisineljättä vuotta aikaisemmin ja ensi kerran viisiviidettä vuotta aikaisemmin. Sittemmin, niin jyrkärintainen ja kelvoton kuin se onkin, ovat tulvat meitä säästäneet. Mutta uusi pato tulee kaikista tulvista huolimatta seisomaan sata vuotta, ja vieläkin sata vuotta. Sitä eivät tulvat murra, sillä sen loivaan rintaan eivät aallot pysty. Sitä paitsi voitatte itsellenne ja lapsillenne hyvän viljelysalueen. Tässä syyt, minkätähden hallitus ja ylipäällikkö ehdotustani suosivat, ja se teidän pitäisi oman etunnekin kannalta käsittää."
Kun kokouksessa olijat eivät voineet tätä kieltää, nousi muuan vanha valkeahapsinen mies vaivaloisesti istuimeltaan. Se oli Elke-rouvan kummi Jewe Manners, joka Hauken pyynnöstä oli yhä edelleen pysynyt valtuusmiestoimessaan. "Patopäällikkö Hauke Haien!" puheli hän. "Sinä tuotat meille paljo vaivaa ja kuluja, ja minä olisin toivonut että olisit odottanut, kunnes Herramme olisi päästänyt minut rauhaan. Mutta — oikeassa sinä olet, sitä ei voi kukaan kieltää. Saamme joka päivä kiittää Jumalaa, että hän hitaudestamme huolimatta on suojannut tuon suuriarvoisen edusmaan myrskyiltä ja tulvilta; mutta nyt on yhdestoista hetki tullut, jolloin meidän täytyy tarttua itse asiaan käsiksi, säilyttääksemme sen itsellemme ominkin neuvoin eikä yksinomaan Jumalan pitkämielisyyteen luottaen. Ystäväni, olen vanhus, joka olen nähnyt patoja rakennettavan ja korjattavan, mutta sitä patorakennusta, jonka Hauke Haien Jumalan hänelle antaman ymmärryksen mukaan nyt on suunnitellut ja rakennettavaksi anonut, sitä ei kukaan teistä nykyään elävistä ole näkevä tulvan murtamana. Ja jos ette itse tahtoisikaan häntä kiittää, niin eivät ainakaan lapsenlapsenne tule häneltä kunnioitustaan kieltämään!"
Jewe Manners istuutui jälleen, otti sinisen nenäliinansa taskusta ja pyyhki otsaltaan pari hikikarpaloa. Vanhusta oli aina pidetty arvossa kuntonsa ja lahjomattoman rehellisyytensä vuoksi, ja kun kokouksessa olijat eivät halunneet hänen mielipiteeseensä yhtyä, vaikenivat he edelleen. Mutta Hauke Haien otti puhevuoron ja kaikki huomasivat miten kalpeaksi hän oli käynyt. "Kiitän teitä, Jewe Manners", sanoi hän, "että vielä olette joukossamme ja että olette puhunut niinkuin vast'ikään puhuitte. Toivon että te muut herrat valtuusmiehet pidätte uutta patorakennusta, johon tosin minä yksin olen syypää, vähintäin asiana, jota ei nyt enää voida peruuttaa, ja suostutte sen mukaisesti päättämään esillä olevista tehtävistä."
"Puhukaa!" sanoi muuan valtuusmiehistä ja Hauke levitti uuden padon piirrokset pöydälle: "Joku kysyi äsken, mistä tarvittava täytemaa saadaan. — Niinkuin näette, on padonreunan ulkopuolella jätetty kapea kaistale edusmaan reunaa. Tästä reunasta sekä siitä edusmaan osasta, joka on pohjoisessa ja etelässä uuden padon molemmin puolin, saamme kylliksi maata. Jos meillä vaan on merenpuoliseen reunaan vahva kerros sitkeätä savea, niin voimme sisäpuoleen ja keskikohtaan käyttää hiekkaa! — Mutta nyt on ensiksikin kutsuttava maamittari, joka viitottaa uuden padon suunnan. Se, joka on ollut minun apunani suunnitelmaa tehdessä, soveltuisi kai siihen paraiten. Vielä täytyy meidän saven ja muiden tarpeiden kulettamista varten tilata joltakin ammattimieheltä haara-aisaisia kaatokärryjä. Tarvitsemme myöskin liejukkovirran patoamiseen ja padon sisäsyrjän kattamiseen niissä kohti, missä käytämme hiekkaa täytteeksi, jonkun määrän olkia, en voi sanoa montako sataa kuormaa, kenties enemmän kuin mitä omalta marskiltamme on saatavissakaan. — Neuvotelkaamme miten tämä kaikki järjestetään ja suoritetaan. Myöskin täytyy meidän myöhemmin tilata kunnolliselta kirvesmieheltä länsipuolelle tuleva uusi sulku."
Kokouksen osanottajat seisoivat pöydän ympärillä, tarkastelivat välinpitämättömästi karttaa ja alkoivat vähitellen puhua; kuitenkin tuntui kuin he olisivat puhuneet vain puhuakseen. Kun keskusteltiin maamittarin valitsemisesta, arveli muuan nuoremmista: "Te olette ajatellut asiaa, päällikkö, ja kai myöskin tiedätte parhaiten kuka siihen kelvannee".
Mutta Hauke vastasi: "Kun kerran olette valantehneitä miehiä, niin tulee teidän lausua oma mielipiteenne, Jacob Meyen, ja jos teette paremman ehdotuksen kuin minun, niin luovun omastani".
"No niin, saattaahan se olla niinkin hyvä", vastasi Jacob Meyen.
Mutta erään vanhemman valtuusmiehen mielestä se ei kuitenkaan ollut aivan hyvä. Hänellä oli veljenpoika, ja sellaista maamittaria ei oltu vielä nähty marskimaalla; se kuului olevan patopäällikön isää, vanhaa Tede Haieniakin etevämpi. Niin sitä keskusteltiin molemmista maamittareista ja vihdoin päätettiin antaa työ heidän yhteisesti suoritettavakseen. Samaten puhuttiin sinne tänne kaatokärryistä, olkitilauksesta ja kaikesta muusta. Hauke palasi kotiinsa myöhään ja melkein uupuneena. Mutta istuessaan vanhassa nojatuolissa, joka oli perua häntä painavamman mutta elämänsä paljoa keveämmältä kannalta käsittäneen edeltäjänsä ajoilta, tuli vaimonsakin hänen viereensä: "Olet niin väsyneen näköinen, Hauke", puheli hän, silittäen kapealla kädellään hiuksia hänen otsaltaan.
"Saatanpa ollakkin hiukan", vastasi mies.
"Ja asiasi kai luonnistuu?"